Jimmy Carter, R.I.P

 

Jimmy Carterista olisi tuskin tullut Yhdysvaltain 39. presidenttiä, ellei 37. presidentti olisi ollut Richard Nixon, ja ellei tämä olisi käyttäytynyt virassaan niin kuin käyttäytyi.

 

   Nixonin likaiset (ja sinänsä täysin turhat) temput uudelleenvalintansa varmistamiseksi sekä hänen eronsa ja armahtamisensa presidentiksi nousseen Gerald Fordin toimesta saivat amerikkalaiset valitsemaan vuoden 1976 laajasta ehdokasjoukosta mahdollisimman selvän vastakohdan ”Tricky Dickille”.    Sellaiseksi osoittautui maapähkinäviljelijän poika, jonka lapsuudenkodissa ei ollut sähkövaloa eikä vesijohtoa, joka oli valmistunut Annapolisin laivastoakatemiasta mutta jättänyt väliin lupaavan ydinsukellusveneupseerin uran jatkaakseen isänsä liiketoimintaa Georgian maaseudulla, lähtenyt politiikkaan ja valittu osavaltion kuvernööriksi 1971. Ei myöskään haitannut, että hän oli harras ”born again” baptisti ja etelän poliitikoksi edistyksellinen.

 

Tällaiselle tavalliselle kunnon miehelle Washingtonin ulkopuolelta, oikeasta turmeltumattomasta Amerikasta - kuin suoraan Norman Rockwellin piirtämästä Saturday Evening Postin kansikuvasta  - oli Watergaten jälkeen olemassa sosiaalinen tilaus. Haluttiin joku  katkaisemaan trendi, jota Arthur Schlesinger oli kuvannut  kirjassaan ”Imperial Presidency”.

 

”Näkymättömissä esivaaleissa” oli tungosta jo kauan ennen vaalivuotta 1976, mutta  Carter oli vain yksi monista marginaalisina pidetyistä demokraattien nimistä. Syvästä Etelästä ei presidenttejä yleensä valittu… Mutta Carter satsasi taitavasti vaalitaisteluun ensi vaiheisiin, Iowan tupailtoihin ja New Hampshiren esivaaleihin, ja otti yllättäen johtopaikan. Kesään mennessä toimittajat suuntasivat yhä useammin Carterin kotikaupunkiin Plainsiin, missä kaikki haastattelimme ehdokkaan äitiä ”Mrs. Lilliania” firman varastotiloissa rautatien vierellä ja kuuntelimme ehdokkaan sunnuntaisaarnaa paikallisen First Baptist-kirkon pyhäkoulussa. (”Tuletko myös ensi sunnuntaina”, kysyi suntio. ) Esivaalikaravaanin päättyessä heinäkuussa puoluekokoukseen New Yorkin Madison Square Gardenissa  oli Carterin takana jo enemmistö. Marraskuussa hän voitti Fordin selvin numeroin 297-240.

 

 Uusi presidentti osoitti kansanomaisuuttaan astumalla ulos panssaroidusta autostaan ja kävelemällä Valkoiseen taloon virkaanastujaistensa jälkeen ja kieltämällä soittamasta ”Hail to the Chief”, sikäläistä Porilaisten marssia, joka yleensä raikuu aina, kun presidentti ilmestyy. Jopa Amy-tytär sai mennä tavalliseen kouluun, tosin turvamiehen saattamana.

 

+++

 

Valkoisessa talossa Carteria odottivat edeltäjiltä jääneet ongelmat.  Vietnamin sodan haavat olivat auki, teollisuus oli valumassa ulkomaille ja työttömyys kasvussa.   Lähi-idän kriiseistä säteilivät  energiaongelmat aiheuttivat pahimmillaan bensiinipulan ja – säännöstelyn.  Huoltoaseman punainen lippu merkitsi että bensiiniä ei ole, keltainen lupasi muutaman
gallonan.  Taloutta mittaava kurjuusindeksi (työttömyys+inflaatio) nousi pahimmillaan yli kahdenkymmenen.

 

Carter sisäisti kansalaisten kärsimyksen ja otti syytä päälleen, ehkä liiaksikin. TV-ruudussa hänet nähtiin, villapaidassa Valkoisen talon takkatulen äärellä kehottamassa amerikkalaisia laskemaan termostaattinsa 65 F (noin 18 C) asteeseen, tai pohtimassa pessimistiseen sävyyn kansakunnan pahoinvoinnin syitä rehellisyydellä, johon harva poliitikko uskaltautuu. Mutta pahin takaisku sattui marraskuussa 1979, vuosi ennen seuraavia presidentinvaaleja.

 

Alkuvuodesta 1979 pitkään kytenyt vallankumous puhkesi Iranissa. Shaahi Reza Pahlavi joutui

lähtemään maanpakoon, ja maanpaosta puolestaan palasi uskonnollinen johtaja Khomeini, jolle Yhdysvallat oli ”suuri saatana”. Tilanne radikalisoitui syksyyn mennessä. Vallankumouskaartilaiset valtasivat Yhdysvaltain lähetystön ja ottivat sen henkilökunnan panttivangeiksi 4. marraskuuta. Joitakin pääsi pakenemaan, toistakymmentä vapautettiin mutta 52 pysyi vankeudessa vaikeissa oloissa kaikkiaan 444 päivää. Carterin hallinto yritti kaikkia keinoja, neuvotteluista helikopterioperaatioon (joka meni pahasti pieleen) mutta turhaan. Viimeisenä ilkeytenään Iranin hallinto vapautti panttivangit samalla hetkellä, kun Ronald Reagan vannoi virkavalansa.

 

Panttivankikriisi tuplasi Carterin viimeisen vuoden kivireen muutenkin painavan lastin ja vaikutti painostavasti koko yhteiskunnan ilmapiiriin, ei vähiten koska media muistutti siitä joka päivä.  CBS:n Walter Cronkite otti ikävä kyllä tavakseen mainita uutislähetyksen lopussa, monesko vankeuspäivä oli menossa. Kun numerot nousivat satoihin, tuntui lisäys loppulauseeseen (”And that´s  the way it is, today…) kuin veistä olisi kierretty haavassa, sekä Valkoisessa talossa että muuallakin,  mutta ei siitä voinut enää luopuakaan.  Ja joka-aamuisissa satelliittilähetyksissä Teheranista messusi lähetystön portilla vellova massa kuolemaa Amerikalle. Vähemmästäkin masentuu.

 

Kun katsoi tuohon aikaan maailmaa Yhdysvalloista käsin, ei muutenkaan hyvältä näyttänyt.  Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin, kommunismi eteni Afrikassa, ja kaikki tietysti pantiin istuvan administraation piikkiin.

 

Kun Carter sitten vuoden 1980 vaaleissa hävisi Ronald Reaganille 489-49 ja sai taakseen Georgian lisäksi vain neljän muun osavaltion valitsijamiehet, hänen historiallinen sijansa Yhdysvaltain presidenttien joukossa ei näyttänyt hääppöiseltä.

 

xxx

 

Muistopuheissa on lopulta herätty huomaamaan, että neljän vuoden aikana Carter sai ulkopolitiikassaan enemmän (hyvää) aikaan kuin jotkut muut kahdeksassa vuodessa. Tätä mieltä on mm. Richard Haass, veteraanidiplomaatti ja Council of Foreign Affairsin emerituspuheenjohtaja.

 

Carter sai vuonna 1977 aikaan yhteisymmärryksen, jonka pohjalta Yhdysvaltain hallinnoima Panaman kanava-alue palautettiin Panamalle pari vuosikymmentä myöhemmin.  Kovia tunteita nostattaneen kiistan ratkaisu paransi Yhdysvaltain suhteita koko Latinalaiseen Amerikkaan ja poisti uhan, jota mahdolliset väkivaltaisuudet olisivat merkinneet laivaliikenteelle ja maailmankaupalle.  (Trump pyrkii nyt mitätöimään Carterin saavutuksen ja palauttamaan kanava-alueen Yhdysvalloille…)

 

Carterin näkyvin ja kestävin saavutus oli Israelin ja Egyptin rauhansopimus vuonna 1979.  Se ei rauhoittanut koko Lähi-itää eikä ratkaissut sen kipeimpiä ongelmia, mutta se poisti mahdollisuuden vuoden 1973 kaltaisiin sotiin, joissa koko arabimaailma otti yhteen Israelin kanssa.  Kuva Carterista, Egyptin Anwar Sadatista ja Israelin Menahem Beginistä kättelemässä Valkoisen talon nurmikolla on jäänyt historiaan, mutta sitä edelsi työläs prosessi joka oli alkanut heti Carterin astuttua virkaansa, ja jota hän henkilökohtaisesti työnsi liikkeelle aina kun jompikumpi osapuoli painoi jarruja. Syyskuussa 1978 hän otti riskin ja kutsui vastapuolet Camp Davidiin, missä hän parin viikon aikana, presidentin muut työt jättäen, paneutui pakottamaan ne yhteisymmärrykseen, ”toimien suunnittelijana, strategina, terapeuttina, ystävänä, vastustajana ja välittäjänä”.    Carter oli myös johtoroolissa kun Camp Davidin yhteisymmärrys kirjoitettiin yksityiskohtaisiksi sopimuksiksi, jotka sitten juhlallisesti allekirjoitettiin 26 maaliskuuta 1979.

 

Ja vaikka Yhdysvaltain avaus Kiinaan aina mainitaan Nixonin ja Kissingerin operaationa, kannattaa muistaa että suhteet normalisoitiin ja diplomaattisuhteet solmittiin vasta Carterin aikana (1979). Deng Xiao-ping vieraili Yhdysvalloissa ja seurasi rodeota Texasissa cowboy-hattu päässään, ja New Yorkin tavaratalo  Macy´s otti myyntiin, kuvitelkaa, kommunistisen Kiinan tuotteita kuten untuvamakuupusseja ja hassunnäköisiä karvalakkeja.

 

Lopuksi mutta ei vähimmäksi, ihmisoikeudet tulivat Carterin aikana voimalla mukaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan osaksi. Ei ihme että Moskovassa silloinkin odotettiin kärsimättömästi seuraajan valintaa.

 

xxx

 

Vaalitappio ja paluu Georgiaan olivat Carterin elämässä uuden merkittävän ja näyttävän luvun alku.  Jos arviot hänen presidenttikaudestaan menevätkin ristiin, hänen lähes neljänkymmenen vuoden elämäntyötään ex-presidenttinä kaikki kiittävät yhteen ääneen. Missä päin maailmaa kriisi olikaan, suurella todennäköisyydellä siellä oli myös Jimmy Carter yhteisymmärrykseen pääsyä auttamassa. Yhtymäkohtia Martti Ahtisaareen löytyy, myös yhteistyötä vanhempien valtiomiesten Elders-ryhmässä (kuvassa vas. Martti Ahtisaari, William Hague, Jimmy Carter ja Lakhar Bramini ryhmän kokouksessa Lontoossa 2013)

 

Jotakin Jimmy Carterin poliittisesta perinnöstä toivoisi muistettavan myös nykyisinä aikoina. Hän toimi vahvan moraalin pohjalta mutta tunnusti tosiasiat ja yritti kaikin voimin muuttaa niitä vakaumuksensa mukaiseksi, joskus onnistuenkin. Sitähän voisi nimittää vaikka arvopohjaiseksi realismiksi.

 

R.I.P, Jimmy Carter.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

-              "Jos en olisi presidentti, olisin ulkomaantoimittaja"

 

Alexander Stubbin avaussanat presidentinlinnan ruokasalin kristallikruunujen alla olivat omiaan luomaan kollegiaalista tunnelmaa, kun hän otti vastaan kolmisenkymmentä  Ulkomaantoimittajien yhdistyksen jäsentä marraskuun ensimmäisenä tiistaina. Yhdysvalloissa oltiin juuri heräämässä vaalipäivän aamuun.

 

 Presidentti teki parhaansa vakuuttaakseen, että Suomi pärjää kumman tahansa ehdokkaan kanssa, eikä Yhdysvaltain ero NATO:sta ole odotettavissa vaikka voittaja olisi Trump.  Liittosuhteiden verkko – varsinkin Euroopassa - on tärkeä resurssi Yhdysvalloille, eikä sen purkaminen Stubbin mukaan tule kysymykseen, oli presidentti kuka hyvänsä. Stubb ei tietenkään ottanut kantaa ehdokkaisiin, mutta valitti vaalitaistelun Yhdysvalloissa saamaa vihan sävyä.  Näin käy kun identiteettipolitiikka tunkee ideologioiden tilalla poliittisessa keskustelussa, hän muistutti.

 

Alustuksessaan Stubb paalutti Suomen ulkopolitiikan linjoja, ja pointteja oli tavalliseen tapaan kolme. Ensimmäinen asemoi Suomen tukevasti euroatlanttiseen yhteisöön, johon sen sitovat sekä arvot että intressit. Toinen on tuki Ukrainalle, jonka sota on myös meidän.  Kolmas pointti liittyy globaaliin etelään ja sen kasvavan merkityksen ymmärtämiseen.   Maailma on muuttumassa joko moninapaiseksi, joka Stubbin terminologiassa edustaa kaoottisuutta ja transaktionalismia (”diilejä”) tai monenkeskeiseksi jossa sääntöperusteisuus kutenkin säilyy.

 

Saman aamun lehdissäkin väläytellyt ajatukset ”suomettumisen” soveltamisesta rarkaisuksi Ukrainassa saivat Stubbilta jyrkän vastauksen: ei.  Menneisyydestä ei saa hakea toimimattomia ratkaisuja, etupiirejä ei tarvita,  Ukrainan on itse saatava määritellä paikkansa. Minusta tilaisuuden optimistisin anti oli Stubbin näkemys että rauhasta tällä hetkellä puhutaan enemmän kuin aikaisemmin sodan varrella, eri puolilla kehitellään suunnitelmia ja käydään keskusteluja jotka tähtäävät siihen, olkoonkin että näkemykset ovat vielä hyvin hajallaan. Tähän näkemykseen lienee vaikuttanut myös Stubbin äskeinen Kiinan-matka ja pitkä keskustelu presidentti Xi:n kanssa.

 

 

 

 

 

Hän teki sen taas!

 

Bob Woodward on kirjoittanut 23 kirjaa Yhdysvaltain presidenteistä, alkaen Richard Nixonista, jonka joutui eroamaan vuonna 1974 hänen  ja kollegansa Carl Bernsteinin sitkeän tutkivan journalismin ansiosta.  Vaikka tuntuu että Woodward on ollut 50 vuotta kärpäsenä Valkoisen talon soikean salin katossa, metodina on ollut kova toimittajan työ: kymmenet nimettömät haastattelut, joista on satoja tunteja tallenteita

ja niistä tiivistetyn  palapelin kärsivällinen kokoaminen.

 

Eilen  (tiistaina15. lokakuuta) tuli julki viimeisin,  War (Sota) joka kertoo Joe Bidenin presidenttikauden tarinan loppumetreille saakka – mukaan on täpärästi saatu hänen luopumisensa ehdokkuudesta seuraavalle kaudelle.

Erilainen kirja

 

Niin kuin Woodward itsekin toteaa,  tämä kirja on erilainen kuin monet aikaisemmat etenkin verrattuna niihin, jota kertovat Trumpin ja hänen alati vaihtuvan avustajakuntansa jännitteistä  ristivedosta.

 

War, this book on Biden, however, gave me what was often a real-time, inside-the-room look at genuine good faith efforts by the president and his core national security team to wield the levers of executive power responsibly and in the national interest. At the center of good governance, as evidenced in this book, is teamwork.

 

Woodward, Bob. War (p. 369). Simon & Schuster. Kindle Edition.

 

Kirja on erilainen myös koska se kertoo kahdesta presidentistä. Donald Trumpin varjo lepää raskaana Joe Bidenin kauden päällä sekä menneisyydestä että mahdollisesta tulevaisuudesta, ja kirjan näyttämö vaihtuu usein Valkoisesta talosta Mar-a-Lagoon, jossa edeltäjä ja mahdollinen seuraaja pitää hovia.  Woodwardin tuomio Trumpin kelvottomuudesta on ehkä jopa vielä ankarampi kuin aikaisemmissa kirjoissa:

 

Donald Trump is not only the wrong man for the presidency, he is unfit to lead the country. Trump was far worse than Richard Nixon, the provably criminal president. As I have pointed out, Trump governed by fear and rage. And indifference to the public and national interest. Trump was the most reckless and impulsive president in American history and is demonstrating the very same character as a presidential candidate in 2024.

 

Woodward, Bob. War (p. 362). Simon & Schuster. Kindle Edition.

 

Ikkuna Valkoisen talon päätöksentekoon

 

 

Kirjan nimi viittaa kahteen sotaan, jotka ovat hallinneet Bidenin kautta.  Niin kuin aikaisemmatkin, kirja avaa todentuntuisen näkymän Valkoisen talon päätöksentekoon ja sitä edeltäviin keskusteluihin Yhdysvaltain roolista kriisitilanteissa ja vastaa jossakin määrin niihin kysymyksiin, jotka ovat nousseet mieleen kun on seurannut ensin Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa ja sitten viime vuoden lokakuussa uudelleen liekkiin roihahtanutta Lähi-idän sotaa.

 

Bidenillä ei ollut illuusioita Venäjän suhteen. Hän toivoi kuitenkin vakaata ja ennustettavaa suhdetta.  Ennusmerkit olivat kuitenkin huonot kun hänen kautensa alkoi tammikuussa 2021.   Valkoisessa talossa seurattiin Venäjän sotakaluston massiivista keskittämistä Ukrainan rajoille ja aprikoitiin sen tarkoitusta. Bidenin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Jake Sullivan muistutti Tshehovin sanoneen, että jos ensimmäisessä näytöksessä on näkyvillä ase, se laukaistaan kolmannessa. Vaikka joukot vedettiin sitten takaisin, kalustoa jäi paikalleen ja kesäkuussa Putin julkaisi pitkän historialliseen esseensä jonka mukaan Ukrainalla ei ole olemassaolon oikeutusta itsenäisenä maana.  Kummallista kirjoitusta luettiin Valkoisessa talossa ja nähtiin se tuloksena Putinin pitkästä eristyneisyydestä Covid 19 -epidemian aikana.  Mutta jo alkusyksystä alkoi tulla tiedustelutietoa Venäjän hyökkäyssuunnitelmista, ja Biden määritteli Yhdysvaltain peruslinjan pahimman varalta. Tärkeintä oli välttää suora konflikti Venäjän kanssa. Oli yritettävä estää sen hyökkäys, mutta siihen oli kuitenkin varauttava. Ukrainaa tultaisiin auttamaan, mutta jarruna olivat kirvelevät kokemukset Afganistanista, josta oli vetäydytty elokuun lopussa ja jätetty talibaneille valtava määrä sotakalustoa. Samaa virhettä ei nyt tehtäisi.

 

Tiedustelutieto Venäjän odotettavissa olevasta hyökkäyksestä täsmentyi ja varmentui, -  Woodwardin mukaan yksi lähde oli Kremlin sisältä – ja Valkoisessa talossa päätettiin tehdä jotakin ennenkuulumatonta: tietoa päätettiin jakaa. Ongelmaksi muodostui, että sen paremmin liittolaiset kuin Ukrainan presidentti eivät halunneet uskoa sitä.  Zelenskyi jopa sanoi tällaisten tietojen pelottavan sijoittajia investoimasta Ukrainaan. Itse asiassa amerikkalaisen sisäpiirin oli itsensä vaikea uskoa koska venäläisten suunitelmat  - syöstä Eurooppa pahimpaan sotilaalliseen konfliktiin sitten vuoden 1945 – vaikuttivat järjettömiltä.  Joulukuun alussa tiedot odotettavissa olevasta 175 000 sotilaan hyökkäyksestä pantiin julki Washington Postin näyttävässä jutussa, joka innovatiivisesti hyödynsi ennen salaisena varjeltua tietoa informaatiosodan tarpeisiin.

 

Woodward kuvaa hyvin tunnelmaa tapahtumien vääjäämättömästi edetessä kohta sotaa, ja viimeisiä yrityksiä vaikuttaa Venäjän johtoon: presidenttien yhä kalseampia puheluita, CIA:n johtajan Bill Burnsin keskusteluja kollegojensa kanssa Moskovassa ja ulkoministerien tapaamista Tukholman OSCE-kokouksessa  ja tammikuussa Genevessä.  Anthony Blinkenille syntyi epäilys että Sergei Lavrov oli niin sanotusti kuutamolla Putinin suunnitelmista. Tai sitten vain pelasi diplomaatin roolia – valehdella maansa puolesta: ”Meillä ei ole mitään aikomusta hyökätä Ukrainaan.”

 

Biden teki julkisesti selväksi että vaikka Yhdysvallat tukee Ukraina, amerikkalaisia ”saappaita” eli joukkoja ei lähetetä. Taustalla olivat traumat vuosikymmenien ajalta, Vietnamin sodasta Irakiin ja muutaman kuukauden takaa Afganistanista. Woodwardin mukaan Sullivan olisi halunnut jättää tämän mahdollisuuden hämärän peittoon Moskovan pitämiseksi varpaillaan. Vaarallisen mokan Biden teki lehdistökonferenssissaan 19 tammikuuta, kun hän sanoi Yhdysvaltain reaktion riippuvan Venäjän hyökkäyksen laajuudesta. ”Pieni tunkeutuminen” (minor incursion) olisi eri asia kuin täysimittainen hyökkäys.  

 

Kirja vie lukijan mukaan Valkoiseen taloon aamulla 23.  helmikuuta, kun CIA:n johtaja Burns käveli sisälle Sullivanin aamukokoukseen ja ilmoitti että se tapahtuu nyt. Ukrainan vastarinnan mahdollisuuksiin ei paljon uskottu- Woodward  kuvaa miten tunnelma vähitellen muuttui.  Kansallisen turvallisuusneuvoston strategiajohtaja Alex Blick summasi myöhemmin, mikä meni odotetusti ja mikä ei. Oikein ennustettiin mitä missä ja milloin Venäjä tekisi. Mutta yllätyksenä tuli että Ukraina pärjäsi, että Venäjän hyökkäys ei menestynyt ja että Eurooppa reagoi niin nopeasti ja voimakkaasti.

 

Suomi ja Ruotsi

 

 

Luku 29 on omistettu Suomelle ja Ruotsille.

 

Luvun alussa kuvataan Bidenin syvää suuttumusta:

 

“Putin is evil. We are dealing with the epitome of evil.” (…) President Biden said he wanted to make sure Putin’s invasion was a massive strategic failure for Russia. He wanted a clear, unmistakable blow to Putin.

 

Woodward, Bob. War (pp. 130-131). Simon & Schuster. Kindle Edition.

 

Woodward kertoo edelleen että Biden kutsui eräänä iltana (päivämäärää ei mainita) ideapalaveriin residenssiinsä turvallisuusneuvoston työntekijöitä Sullivanin ja hänen apulaisena Jonathan Finerin johdolla. Nämä totesivat Putinin ainakin osaksi hyökänneen estääkseen Ukrainaa liittymästä Natoon ja muita maita pyrkimästä jäseniksi.

 

Entä  jos Natoon liittyisi uusia jäseniä,  päinvastoin kuin mitä Putin haluaa? Wodward ei sano, kuka kysyi, mutta kysymys kirvoitti keskustelun Suomesta ja Ruotsista, joiden todettiin olevan perinteisesti puolueettomia mutta joita hyökkäys Ukrainaan oli järkyttänyt. Finerilla oli tarkat tiedot mielipidetutkimuksista kummassakin maassa, ja Suomen osalta todettiin liittoutumisen kannatuksen hämmästyttävä nousu 25 prosentista 76 prosenttiin. Talvisotakin mainittiin.

 

Woodwardin mukaan Biden näki tässä tilaisuuden. Nämä pohjoismaat olivat vahvoja demokratioita, kehittyneitä talouksia ja sotilaallisesti vahvoja.  Todettiin että Suomen liittyminen Natoon kaksinkertaistaisi liittoutuman rajan Venäjän kanssa  ja nostaisi Naton dominoivaan asemaan Itämerellä-

 

Turvallisuusneuvoston Euroopan asioiden johtaja Amanda Sloat ehdotti Bidenille presidentti Niinistön kutsumista Valkoiseen taloon, koska ”suomalaiset pitävät venäläisiä silmällä tiiviimmin kuin lähes kukaan muu Euroopassa” ja Niinistö on tarkkaillut Venäjää pitkään ja puhunut Putinin kanssa. 

 

Tutkitaan tätä ja katsotaan, mikä on mahdollista, sanoi Biden.

 

Lopun tiedämmekin.  Kun Niinistö vieraili Valkoisessa talossa 4. maaliskuuta, häntä Woodwardin mukaan huolestutti aika Suomen liittymisaikeiden julkistamisen ja liittymisen välillä. Biden kehotti Sullivania ja Fineriä etsimään ratkaisuja, ja niitä löytyi.

 

---

 

Sodan jatkuessa Valkoisen talon tasapainoilu Ukrainan auttamiseksi ”niin kauan kuin tarvitaan” jatkui  Bidenin asettamien reunamerkkien sisällä ja  niitä vaivalla ulommas siirtäen.´ Woodwardin kuvaus täydentää erittäin hyvin mitä media on kuluneiden kahden ja puolen vuoden aikana raportoinut  ja arvaillut Yhdysvaltain Ukrainan-avun käänteistä ja kipupisteistä.  Emme voi tietää, pitääkö jokainen yksityiskohta tarkalleen paikkansa, mutta kuluneiden 50 vuoden aikana ei Woodwardin metodia eikä sen tuloksia ole juuri kyseenalaistettu.

 

Kirjan loppupuolta hallitsee toinen sota, Lähi-idän kriisi jonka Hamasin hyökkäys vuosi sitten roihautti uudelleen liekkeihin, mikä johti uuteen kauheaan koston kierteeseen.  Woodwardin kuvauksesta ymmärtää hyvin ne ristipaineet, joita Lähi-itä tuo Valkoiseen taloon, ja joiden monet ulottuvuudet tekevät niistä Ukrainaakin vaikeamman kohteen.  Käy ilmi mitä Biden  todella  ”Bibi”  Netanyahusta  ajattelee…Mutta koko kiriaa en tässä lähde selostamaan.

 

----

 

Woodward on edelleen Washington Postin associate editor. Hän oli tiistaina WP:n videokanavan haastattelusa ja häneltä kysyttiin mm. seuraavan kirjan aihetta.  Putinin nimi tuli esille, ehkä kuitenkin enemmän teoreettisena vaihtoehtona. 

 

Voi vain toivoa että kumpi tahansa kolmen viikon kuluttua valitaan Valkoiseen taloon, kärpänen on paikallaan katossa ja raportoi aikanaan, mitä (lukuisien nimettömien taustahaastattelujen mukaan) todella tapahtui.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

I

 

 ILTAVUOROSSA 60 VUOTTA SITTEN

Olin Aamulehden ulkomaantoimituksen iltavuorossa maanantaina lokakuun 22. päivänä 1962. Ensimmäinen painos oli menossa kiinni ja toimitussihteeri kävi kuumana, mutta presidentti John Kennedy puhuisi vasta aamuyöllä. Ei ollut tietoa edes puheen aiheesta. Berliini vai Kuuba? Kriisi olisi saattanut kärjistyä kummassa tahansa. Berliini oli ollut idän ja lännen kiistakapulana koko sodanjälkeisen ajan. Moskovasta oli tullut uhkauksia länsivaltojen maayhteyksien katkaisemisesta, panssarivaunujen tykit olivat sojottaneet kohti toisiaan Friedrichstrassella, ja edellisenä kesänä Itä-Saksa oli rakentanut muurin Länsi-Berliinin ympärille. Fidel Castron vallankumouksellinen Kuuba taas nähtiin Kremlin  uutena etäispesäkkeenä Yhdysvaltain kynnyksellä, mutta ei ollut tietoa, miten pitkälle Neuvostoliitto oli valmis sotilaallisesti tukemaan uutta suojattiaan.

 

Etukäteistiedot Kennedyn puheesta olivat sen laatuiset että pääjutun paikka  oli varattu sille, ja jotenkin se piti täyttää jo ensimmäisessä painoksessa.  Juuri sopivalla hetkellä teleprintteri nakutti senaattori Kenneth Keatingin ennustuksen: Kennedy asettaa Kuuban saartoon.    Sillä mentiin, kun ei muutakaan ollut.  Toimitussihteeri sai kahdeksan palstan rubriikkinsa, jonka lopussa oli kysymysmerkki, tuo epävarman otsikontekijän pelastus.  Toisesta painoksesta se sitten meislattiin pois, taltalla suoraan rotaation painosylinterin metallikuoresta.

 

+++

 

Kuuban kriisistä on 60 vuoden aikana kirjoitettu hyllymetreittäin. Silti aina löytyy jotakin uutta, ja  monien kriitikoiden mielestä viime vuonna ilmestynyt Harvardin professorin Serhii Plokhyn ”Nuclear Folly” on paras kaikista.  Hänen käytössään olivat erinomaiset ensi käden  lähteet kummaltakin puolelta: Kremlistä alkuperäiset muistiinpanot politbyroon kokouksista, Valkoisesta talosta tallenteet magnetofonista, jonka Kennedy oli kätkenyt sisäpiirin neuvotteluhuoneeseen.

 

+++

 

Nikita Hrushtshev suhtautui alun perin nuivasti Castron vetoomuksiin saada aseita,  mutta tarjosi odottamatta toukokuussa 1962 enemmän ja parempaa kuin mitä tämä oli pyytänyt, mukaan lukien keskimatkan ohjuksia ja ydinkärkiä niihin. Kyse ei ollut äkkiä heränneestä suojeluvaistosta  vaan ahaa-elämyksestä, miten  kompensoida Neuvostoliiton takamatka mannertenvälisten ohjusten alalla. Yhdysvaltain Minutemanit käyttivät kiinteätä polttoainetta ja olivat valmiita laukaisuun tässä ja nyt, kun taas nestemäisen polttoaineen tankkaaminen  mannertenvälisiin neuvosto-ohjuksiin kesti tuntikausia. Jos kerran Yhdysvalloilla oli keskimatkan ohjuksia Turkissa, miksei Neuvostoliitolla voisi olla Kuubassa? 

 

Hrushtshev pani töpinäksi. Tuloksena oli Operaatio Anadyr, joka kevään ja kesän aikana vei  salaa Kuubaan sotilaita kymmenin tuhansin ja aseistusta  joka lähtöön,  ilmatorjunnasta keskimatkan ballistisiin ohjuksiin. Yhdysvalloissa alettiin vasta elokuussa aavistella jotakin olevan tekeillä, kun Neuvostoliiton rahtilaivaliikenne Kuubaan osoitti huomattavaa kasvua. Elokuun viimeisenä päivänä CIA esitti Kennedylle valokuvatodisteet Kuubaan ilmestyneistä  Neuvostoliiton ilmatorjuntaohjuksista, samanlaisista kuin ne, jotka olivat ampuneet U-2 tiedustelukoneen alas stratosfääristä edellisenä vuonna.

 

Kun tieto tuli julkisuuteen, republikaanit vaativat jyrkkiä toimia, ja myös Kennedyn sisäpiirissä harkittiin aluksi Kuuban  asetettamista saartoon, mutta lopulta sitä vain varoitettiin.   Pidäkkeenä oli pelko vastatoimista Berliinissä, missä Neuvostoliitto piti lännen huomion tiiviisti kiinni samalla kun sen rahtiliikenne Kuubaan kiihtyi. 

 

Ensimmäinen keskimatkan ohjus (middle range ballistic missile, kantama 2 000-2 500 km) oli paikallaan Kuubassa 8. lokakuuta, ja alustoja muille rakennettiin kiireellä. Touhu tarttui  pian Kuubaa tarkkailevien U-2 koneiden filmille. Tiistaina 16. lokakuuta huono uutinen kerrottiin Kennedylle, jonka päivä oli jo muutenkin pilalla: hänen edeltäjänsä ”Ike” Eisenhower oli edellisen iltana hyvistä tavoista poiketen moittinut republikaanien vaalitilaisuudessa seuraajaansa heikkoudesta ulkopolitiikan alalla.

 

Tästä alkoi parin viikon jakso, jonka aikana maailman katsotaan olleen lähempänä ydinsotaa kuin ehkä koskaan muulloin, vaikka harvat sen aluksi tiesivät. Tietäjiin kuuluivat New York Times ja Washington Post, jotka vaikenivat, kun pyydettiin.   Valkoisessa talossa istui Kennedyn lähipiiri (”ExComm”)  punnitsemassa vaihtoehtoja, ohjustukikohtiin suunnattavasta ”kirurgisesta iskusta” maihinnousuun ja ohjusrahtien  pysäyttämiseen.  Kennedy itse oli täsmäiskun kannalla. Hänen huolenaan oli sekä kansakunnan turvallisuus että oma poliittinen tulevaisuus.  Torstaina 18.  lokakuuta saatu tiedustelutieto, että Kuubassa rakennettiin laukaisualustoja myös pitemmän keskimatkan ohjuksille (intermediate range ballistic missile, kantama 5 000 km) vain vahvisti Kennedyn halua tuhota tukikohdat.   ExCommin enemmistö oli kuitenkin vastaan, ja myös Kennedyn pää kääntyi. Siihen vaikutti CIA:n tieto että Kuubassa oli kahdeksan keskimatkan ohjusta laukaisuvalmiina.  Päätökseksi tuli julistaa Kuuba ”karanteeniin” ja pysäyttää sinne hyökkäysaseita kuljettavat laivat.

 

Näin oli tultu jännittävän odotuksen iltaan 60 vuotta sitten, toimituksissa ja  muualla. Mutta missään ei Kennedyn puhetta varmastikaan  odotettu niin hermot pinnalle kuin Kremlissä, jonne Hrushtshev oli hälyttänyt koko politbyroon, kun ennakkotieto puheesta oli tullut Moskovaan.

 

Kennedyn 18-minuuttisen puheen ytimenä oli että Yhdysvallat pysäyttäisi ja pakottaisi takaisin kaikki hyökkäysaseita Kuubaan kuljettavat laivat. Hän varoitti neuvostojohtoa ryhtymästä vastatoimiin missään maailmassa, mainiten erityisesti Berliinin. Jos Kuubasta ammuttaisiin ohjuksia,  vastaiskun maalit olisivat Neuvostoliitossa.  Mutta hän myös vetosi Hrushtsheviin jotta tämä liittyisi “historialliseen yritykseen vaaralliseen varustelukilvan lopettamiseksi ja ihmiskunnan historian muuttamiseksi”. Loppulause jäi elämään osana Kennedyn retoriikan perintöä:  “Our goal is not the victory of might, but the vindication of right- not peace at the expense of freedom, but both peace and freedom, here in this Hemisphere, and, we hope, around the world.”

 

Hrushtshevin ensi reaktio oli helpotus – hän oli odottanut pahempaa. Sitä seurasivat raivopuuskat, joita oli todistamassa vieraileva romanialainen puoluevaltuuskunta. Sitten sai vallan pelko että Yhdysvallat kuitenkin valmisteli hyökkäystä.  Hrushtshev käski laivojen kääntyä takaisin, mutta esitti myönnytyksensä voittona politbyroolle   Silti kriisi ei ollut ohi.  Sitä jouduttiin purkamaan kuin pommia, vaarana että väärä liike aiheuttaisi räjähdyksen.

 

Plokhy hyödyntää tehokkaasti materiaaliaan näyttääkseen miten tavattoman monimutkainen ongelma sekä Kennedyllä että Hrustshevilla kriisin purkuvaiheessa oli hyppysissään. Sen aikaisilla välineillä kommunikaatio Washingtonin ja Moskovan välillä vei aikansa, ja kummankin osapuolen tilannekuva pohjautui usein vajavaisiin, matkalla viipyneisiin  ja vanhentuneisiin  tietoihin. .

 

Kummallekin olivat ”omat” ajoittain suurempana kiusana kuin vastapuoli. Ratkaisua etsittäessä kumpikin joutui pitämään tärkeitäkin avustajiaan pimennossa, jotta herkkä kompromissirakennelma ei olisi romahtanut. Kennedyn oli saatava Hrushtshev vakuuttumaan siitä että Yhdysvaltain Turkissa olevat Jupiter-ohjukset poistetaan, vaikka julkista lupausta hän ei voinut antaa, ettei se olisi tullut tietoon Yhdysvalloissa eikä liittolaismaissa.  Hrushtshev ymmärsi yskän ja piti salaisuuden.

 

Kummankin piti myös ottaa huomioon maailmanpolitiikan koko pelilauta. Berliini oli kipupiste, jota Neuvostoliitto saattoi mielin määrin tökkiä reaktiona lännen toimiin. Moskova puolestaan joutui vilkuilemaan Beijingiin ja suojaamaan selustansa kommunistisen leirin sisällissodassa. Yhdysvalloissa oli tulossa välivaalit, joissa presidentin puolue useimmiten häviää kuin voittaa. Monien riskien ohella tarjolla oli kuitenkin myös mahdollisuuksia, kuten ydinasekokeet ilmakehässä kieltävä sopimus.

 

Ydinkoekielto solmittiin ja sen jatkona muita asevalvontasopimuksia, jotka läpi kylmän sodan edustivat kiistapuolille edes jotakin yhteistä pohjaa.  Ikävä kyllä, siitä ei ole enää juuri mitään jäljellä.

 

Serhii Plokhyn loppusanat ovat siksi erittäin ajankohtaiset juuri nyt: 

 

”John Kennedy ja Nikita Hrushtshev onnistuivat välttämään ydinsodan, vaikka olivat tehneet lähes kaikki mahdolliset erehdykset ja ottaneet kaikki kuviteltavissa olevat askeleet  saadakseen sen aikaan. Mutta he eivät langenneet ansoihin, joita he niin mestarillisesti olivat virittäneet itselleen, koska he eivät uskoneet voivansa voittaa ydinsotaa, eivät olleet valmiita maksamaan voiton hintaa. On vaikea kuvitella, mikä Kuuban kriisin lopputulos olisi ollut, jos nuo kaksi johtajaa olisivat suhtautuneet huolettomammin ydinaseisiin.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 Liittojen talolla

Koska aikanaan selostin Mihail Gorbatshovin kolmen edeltäjän hautajaisseremoniat (ahtaassa kopissa Ostankinon TV-keskuksessa, yhdessä Reijo Nikkilän ja puheiden simultaanitulkkina toimineen Rudolf Sykiäisen kanssa), oli kiinnostavaa seurata Reutersin suoraa lähetystä Liittojen talolta. Sen pilarisalissa oli ollut Brezhnevin, Andropovin ja  Tshernenkon lit de parade kukkameren keskellä, liveorkesterin soittaessa surumusiikkia tunnista toiseen, seuraajan paikasta kilpailevien politbyroon jäsenten seistessä kunniavartiossa  ja maailman johtajien käydessä kumartamassa yksi toisensa jälkeen.

 

Samassa talossa ja salissa makasi myös Mihail Sergejevitsh Gorbatshov avoimessa arkussaan tänään, mutta paljon muuta yhteistä tilaisuudella ei sitten ollutkaan 1980-luvun surujuhlien kanssa.  Yksinäinen  arkku jalustallaan tyhjän oloisessa salissa, virallisen näköiset seppeleet taustalla ja erillisellä pöydällä vainajan kunniamerkit, niiden yläpuolella hänen kuvansa. Valinta oli onnekkaasti osunut   armenialais-brittiläisen huippukuvaajan Yusuf Karshin otokseen, jossa

Gorbatshov nojaa leukaansa käsiinsä ja katsoo mietteliäänä suoraan kameraan.  Hyvästelijät ohjattiin vauhdilla arkun ohi, kukat sai jättää pitkälle penkille (jotkut tekivät myös ristinmerkin) ja sitten eteenpäin. Yksi harvoista pitempään viipyneistä oli Grigori Javlinskij, joka aikanaan kirjoitti Gorbatshoville ohjelman markkinatalouteen siirtymiseksi 500 päivässä, ja jonka  Jabloko-puolue ei ole enää pitkään aikaan mahtunut duumaan.

 

Nykyjohto  suhtautui Gorbatshoviin nuivasti. Putin syytti häntä ”20. vuosisadan pahimmasta geopoliittisesta katastrofista”, mutta Gorbatshov sai olla rauhassa säätiössään, joka tosin joutui viime vuosina varomaan ettei sitä julistettaisi ulkomaiseksi agentiksi.  Hänen poismenonsa ja siihen liittyvät pakolliset seremoniat olivat johdolle dilemma, joka sai hyvin tyypilliset puolinaiset ratkaisut

 

De mortuis nil nisi bene otetaan Venäjällä vakavasti – vainajista ei puhuta pahaa, ei ainakaan arkun äärellä. Neuvostoaikana uuden pääsihteerin oli pakko hautajaispuheessa ylistää edeltäjäänsä, vaikka kuinka inhotti.  Putin itse väisti hankalan tilanteen työkiireisiinsä vetoamalla – Peskovin mukaan ohjelmassa oli mm. puhelu Turkin presidentin kanssa – ja nopealla kunniakäynnillä sairaalan kylmiössä. 

 

 Mutta muistotilaisuus kuitenkin saatiin järjestää valtion tuella liittojen talolla, ja Reuters sai luvan välittää sen suorana lähetyksenä. Entisenä TV-ammattilaisena en voinut välttää vaikutelmaa, että sen kuvaajia oli aktiivisesti estetty antamasta tilaisuudesta liian ”kaunista” kuvaa.  Olen varma että kameran paikasta pilarisalissa oli käyty keskustelua, lopputuloksena kamala kompositio, näkymä jossa pääosaa esitti linssin edessä häärivä turvamies, vainajan arkun

jäädessä kauas taustalla. Arkun lähtö Liittojen talolta jouduttiin kuvaamaan leveän vilkasliikenteisen kadun toiselta puolelta, ikään kuin olisi haluttu korostaa että Moskova elää arkeaan eikä välitä jonkun vanhuksen kuolemasta.

 

Tuhannet moskovalaiset jonottivat kärsivällisesti päästäkseen heittämään hätäiset jäähyväiset johtajalle, jota he kaikesta päätellen edelleen kunnioittavat. He edustivat varmasti vähemmistöä, mutta olivat elävänä todisteena siitä että yleistys ”ulkomailla kunnioitettu, Venäjällä vihattu” ei ihan joka suhteessa pidä paikkaansa.   Omasta puolestani voin vain toistaa, mitä Moskovasta noina perestroikan kevään vuosina 1985-1987 raportoin. Kaiken edellisinä vuosikymmeninä kokemansa jälkeen ihmiset olivat valmiit uskomaan, että toisenlainen maailma oli mahdollinen.

 

Mutta niin kuin nyt tiedämme, tehtävä oli mahdoton.  Pääsihteerinä Gorbatshovilla oli lähes rajaton valta, mutta sen käyttäminen yhteiskunnan demokratisointiin sisälsi sovittamattoman ristiriidan. Toiseksi, niin kuin kaikki muutoksen yrittäjät tietävät, jotkut haluavat edetä vielä nopeammin, toiset jarruttavat ja kolmannet – ne ovelimmat – toimivat kulissien takana , kampittavat ja korjaavat lopulta potin, kun aika on kypsä.  À la KGB.

 

Gorbatshovin elämäntyötä miettiessä joutuu suurten kysymysten äärelle. Mikä arvo on hyvillä aikomuksilla, jos ne eivät toteudu? Tosin ortodoksien kirkkoisä Johannes Krysostosomos sanoo, että Herra ”aikomuksenkin hyväksyy”. Toisaalta, Gorbatshov toteutti jotakin arvokasta – ainakin lännessä arvostettua – joka ei alkuperäisiin aikomuksiin kuulunut. Perestroikan läpiajo vaati glasnostia, sen loogisena seuraavana vaiheena sanastoon ilmestyi demokratizatsija, ja kaiken edellytykseksi osoittautui rauha, johon maailma jo hetken aikaa uskoi päässeensä.

 

Tekee pahaa kuvitella, millaisena Gorbatshov – kaiken muun kärsimyksen ohella – on kokenut elämänsä viimeiset vuodet ja varsinkin tämän vuoden, Putinin hyökättyä Ukrainaan.  Näennäisesti ei enää ole mitään jäljellä siitä, mitä hän sai aikaan. Mutta niin kuin entinen kollegani El País lehden Pilar Bonet (34 vuotta Moskovassa) sanoi: ”Viimeiset kuukaudet ovat tuhonneet hänen elämäntyönsä, mutta eivät hänen sanomaansa”.

 

(Enemmän Gorbatshovista blogissani 1.3.2021, jolloin hän täytti 90 vuotta)