Jimmy Carter, R.I.P

 

Jimmy Carterista olisi tuskin tullut Yhdysvaltain 39. presidenttiä, ellei 37. presidentti olisi ollut Richard Nixon, ja ellei tämä olisi käyttäytynyt virassaan niin kuin käyttäytyi.

 

   Nixonin likaiset (ja sinänsä täysin turhat) temput uudelleenvalintansa varmistamiseksi sekä hänen eronsa ja armahtamisensa presidentiksi nousseen Gerald Fordin toimesta saivat amerikkalaiset valitsemaan vuoden 1976 laajasta ehdokasjoukosta mahdollisimman selvän vastakohdan ”Tricky Dickille”.    Sellaiseksi osoittautui maapähkinäviljelijän poika, jonka lapsuudenkodissa ei ollut sähkövaloa eikä vesijohtoa, joka oli valmistunut Annapolisin laivastoakatemiasta mutta jättänyt väliin lupaavan ydinsukellusveneupseerin uran jatkaakseen isänsä liiketoimintaa Georgian maaseudulla, lähtenyt politiikkaan ja valittu osavaltion kuvernööriksi 1971. Ei myöskään haitannut, että hän oli harras ”born again” baptisti ja etelän poliitikoksi edistyksellinen.

 

Tällaiselle tavalliselle kunnon miehelle Washingtonin ulkopuolelta, oikeasta turmeltumattomasta Amerikasta - kuin suoraan Norman Rockwellin piirtämästä Saturday Evening Postin kansikuvasta  - oli Watergaten jälkeen olemassa sosiaalinen tilaus. Haluttiin joku  katkaisemaan trendi, jota Arthur Schlesinger oli kuvannut  kirjassaan ”Imperial Presidency”.

 

”Näkymättömissä esivaaleissa” oli tungosta jo kauan ennen vaalivuotta 1976, mutta  Carter oli vain yksi monista marginaalisina pidetyistä demokraattien nimistä. Syvästä Etelästä ei presidenttejä yleensä valittu… Mutta Carter satsasi taitavasti vaalitaisteluun ensi vaiheisiin, Iowan tupailtoihin ja New Hampshiren esivaaleihin, ja otti yllättäen johtopaikan. Kesään mennessä toimittajat suuntasivat yhä useammin Carterin kotikaupunkiin Plainsiin, missä kaikki haastattelimme ehdokkaan äitiä ”Mrs. Lilliania” firman varastotiloissa rautatien vierellä ja kuuntelimme ehdokkaan sunnuntaisaarnaa paikallisen First Baptist-kirkon pyhäkoulussa. (”Tuletko myös ensi sunnuntaina”, kysyi suntio. ) Esivaalikaravaanin päättyessä heinäkuussa puoluekokoukseen New Yorkin Madison Square Gardenissa  oli Carterin takana jo enemmistö. Marraskuussa hän voitti Fordin selvin numeroin 297-240.

 

 Uusi presidentti osoitti kansanomaisuuttaan astumalla ulos panssaroidusta autostaan ja kävelemällä Valkoiseen taloon virkaanastujaistensa jälkeen ja kieltämällä soittamasta ”Hail to the Chief”, sikäläistä Porilaisten marssia, joka yleensä raikuu aina, kun presidentti ilmestyy. Jopa Amy-tytär sai mennä tavalliseen kouluun, tosin turvamiehen saattamana.

 

+++

 

Valkoisessa talossa Carteria odottivat edeltäjiltä jääneet ongelmat.  Vietnamin sodan haavat olivat auki, teollisuus oli valumassa ulkomaille ja työttömyys kasvussa.   Lähi-idän kriiseistä säteilivät  energiaongelmat aiheuttivat pahimmillaan bensiinipulan ja – säännöstelyn.  Huoltoaseman punainen lippu merkitsi että bensiiniä ei ole, keltainen lupasi muutaman
gallonan.  Taloutta mittaava kurjuusindeksi (työttömyys+inflaatio) nousi pahimmillaan yli kahdenkymmenen.

 

Carter sisäisti kansalaisten kärsimyksen ja otti syytä päälleen, ehkä liiaksikin. TV-ruudussa hänet nähtiin, villapaidassa Valkoisen talon takkatulen äärellä kehottamassa amerikkalaisia laskemaan termostaattinsa 65 F (noin 18 C) asteeseen, tai pohtimassa pessimistiseen sävyyn kansakunnan pahoinvoinnin syitä rehellisyydellä, johon harva poliitikko uskaltautuu. Mutta pahin takaisku sattui marraskuussa 1979, vuosi ennen seuraavia presidentinvaaleja.

 

Alkuvuodesta 1979 pitkään kytenyt vallankumous puhkesi Iranissa. Shaahi Reza Pahlavi joutui

lähtemään maanpakoon, ja maanpaosta puolestaan palasi uskonnollinen johtaja Khomeini, jolle Yhdysvallat oli ”suuri saatana”. Tilanne radikalisoitui syksyyn mennessä. Vallankumouskaartilaiset valtasivat Yhdysvaltain lähetystön ja ottivat sen henkilökunnan panttivangeiksi 4. marraskuuta. Joitakin pääsi pakenemaan, toistakymmentä vapautettiin mutta 52 pysyi vankeudessa vaikeissa oloissa kaikkiaan 444 päivää. Carterin hallinto yritti kaikkia keinoja, neuvotteluista helikopterioperaatioon (joka meni pahasti pieleen) mutta turhaan. Viimeisenä ilkeytenään Iranin hallinto vapautti panttivangit samalla hetkellä, kun Ronald Reagan vannoi virkavalansa.

 

Panttivankikriisi tuplasi Carterin viimeisen vuoden kivireen muutenkin painavan lastin ja vaikutti painostavasti koko yhteiskunnan ilmapiiriin, ei vähiten koska media muistutti siitä joka päivä.  CBS:n Walter Cronkite otti ikävä kyllä tavakseen mainita uutislähetyksen lopussa, monesko vankeuspäivä oli menossa. Kun numerot nousivat satoihin, tuntui lisäys loppulauseeseen (”And that´s  the way it is, today…) kuin veistä olisi kierretty haavassa, sekä Valkoisessa talossa että muuallakin,  mutta ei siitä voinut enää luopuakaan.  Ja joka-aamuisissa satelliittilähetyksissä Teheranista messusi lähetystön portilla vellova massa kuolemaa Amerikalle. Vähemmästäkin masentuu.

 

Kun katsoi tuohon aikaan maailmaa Yhdysvalloista käsin, ei muutenkaan hyvältä näyttänyt.  Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin, kommunismi eteni Afrikassa, ja kaikki tietysti pantiin istuvan administraation piikkiin.

 

Kun Carter sitten vuoden 1980 vaaleissa hävisi Ronald Reaganille 489-49 ja sai taakseen Georgian lisäksi vain neljän muun osavaltion valitsijamiehet, hänen historiallinen sijansa Yhdysvaltain presidenttien joukossa ei näyttänyt hääppöiseltä.

 

xxx

 

Muistopuheissa on lopulta herätty huomaamaan, että neljän vuoden aikana Carter sai ulkopolitiikassaan enemmän (hyvää) aikaan kuin jotkut muut kahdeksassa vuodessa. Tätä mieltä on mm. Richard Haass, veteraanidiplomaatti ja Council of Foreign Affairsin emerituspuheenjohtaja.

 

Carter sai vuonna 1977 aikaan yhteisymmärryksen, jonka pohjalta Yhdysvaltain hallinnoima Panaman kanava-alue palautettiin Panamalle pari vuosikymmentä myöhemmin.  Kovia tunteita nostattaneen kiistan ratkaisu paransi Yhdysvaltain suhteita koko Latinalaiseen Amerikkaan ja poisti uhan, jota mahdolliset väkivaltaisuudet olisivat merkinneet laivaliikenteelle ja maailmankaupalle.  (Trump pyrkii nyt mitätöimään Carterin saavutuksen ja palauttamaan kanava-alueen Yhdysvalloille…)

 

Carterin näkyvin ja kestävin saavutus oli Israelin ja Egyptin rauhansopimus vuonna 1979.  Se ei rauhoittanut koko Lähi-itää eikä ratkaissut sen kipeimpiä ongelmia, mutta se poisti mahdollisuuden vuoden 1973 kaltaisiin sotiin, joissa koko arabimaailma otti yhteen Israelin kanssa.  Kuva Carterista, Egyptin Anwar Sadatista ja Israelin Menahem Beginistä kättelemässä Valkoisen talon nurmikolla on jäänyt historiaan, mutta sitä edelsi työläs prosessi joka oli alkanut heti Carterin astuttua virkaansa, ja jota hän henkilökohtaisesti työnsi liikkeelle aina kun jompikumpi osapuoli painoi jarruja. Syyskuussa 1978 hän otti riskin ja kutsui vastapuolet Camp Davidiin, missä hän parin viikon aikana, presidentin muut työt jättäen, paneutui pakottamaan ne yhteisymmärrykseen, ”toimien suunnittelijana, strategina, terapeuttina, ystävänä, vastustajana ja välittäjänä”.    Carter oli myös johtoroolissa kun Camp Davidin yhteisymmärrys kirjoitettiin yksityiskohtaisiksi sopimuksiksi, jotka sitten juhlallisesti allekirjoitettiin 26 maaliskuuta 1979.

 

Ja vaikka Yhdysvaltain avaus Kiinaan aina mainitaan Nixonin ja Kissingerin operaationa, kannattaa muistaa että suhteet normalisoitiin ja diplomaattisuhteet solmittiin vasta Carterin aikana (1979). Deng Xiao-ping vieraili Yhdysvalloissa ja seurasi rodeota Texasissa cowboy-hattu päässään, ja New Yorkin tavaratalo  Macy´s otti myyntiin, kuvitelkaa, kommunistisen Kiinan tuotteita kuten untuvamakuupusseja ja hassunnäköisiä karvalakkeja.

 

Lopuksi mutta ei vähimmäksi, ihmisoikeudet tulivat Carterin aikana voimalla mukaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan osaksi. Ei ihme että Moskovassa silloinkin odotettiin kärsimättömästi seuraajan valintaa.

 

xxx

 

Vaalitappio ja paluu Georgiaan olivat Carterin elämässä uuden merkittävän ja näyttävän luvun alku.  Jos arviot hänen presidenttikaudestaan menevätkin ristiin, hänen lähes neljänkymmenen vuoden elämäntyötään ex-presidenttinä kaikki kiittävät yhteen ääneen. Missä päin maailmaa kriisi olikaan, suurella todennäköisyydellä siellä oli myös Jimmy Carter yhteisymmärrykseen pääsyä auttamassa. Yhtymäkohtia Martti Ahtisaareen löytyy, myös yhteistyötä vanhempien valtiomiesten Elders-ryhmässä (kuvassa vas. Martti Ahtisaari, William Hague, Jimmy Carter ja Lakhar Bramini ryhmän kokouksessa Lontoossa 2013)

 

Jotakin Jimmy Carterin poliittisesta perinnöstä toivoisi muistettavan myös nykyisinä aikoina. Hän toimi vahvan moraalin pohjalta mutta tunnusti tosiasiat ja yritti kaikin voimin muuttaa niitä vakaumuksensa mukaiseksi, joskus onnistuenkin. Sitähän voisi nimittää vaikka arvopohjaiseksi realismiksi.

 

R.I.P, Jimmy Carter.