Saharovin paluu Moskovaan

antoi signaalin muutoksesta

Andrei Saharovin syntymän satavuotismuisto 21. toukokuuta sai minut kaivamaan esille muistiinpanoni  35 vuoden takaa.   Hänen vapauttamisensa  Gorkista oli  Mihail Gorbatshovin vakuutus  että perestroika ei ollut vain puhetta, vaan myös poliittisia tekoja.  

 

Andrei Saharov oli ollut piikkinä rämettyvän
neuvostoyhteiskunnan lihassa toistakymmentä vuotta, kunnes hänet tammikuussa 1980 pidätettiin ja karkotettiin Gorkiin, 400 km itään Moskovasta.  Kun vuotta myöhemmin aloitin Yleisradion kirjeenvaihtajana, Saharov oli epähenkilö jonka nimen mainitseminen pressitilaisuuksissa sai niskat punottamaan pöydän takana.  Kuuden seuraavan vuoden aikana länsimaisilla kirjeenvaihtajilla oli usein kysyttävää Saharovin voinnista, kun suljetusta kaupungista tihkui tietoja hänen nälkälakoistaan ja turhista yrityksistään saada asianmukaista hoitoa sairaalle vaimolleen.

 

Sitä suurempi yllätys oli apulaisulkoministeri Vladimir Petrovskin ilmoitus lehdistötilaisuudessa 19. joulukuuta 1986, että Saharov ja Jelena Bonner ovat vapaat palaamaan Moskovaan, ja että akateemikolla on taas mahdollisuus ottaa osaa Moskovan tieteelliseen elämään. Tiedeakatemian varapuheenjohtaja Jevgenij  Velihov kiirehti muistuttamaan, että Saharov on koko ajan säilyttänyt akatemian jäsenyytensä. Häneltä oli erityisellä Brezhnevin allekirjoittamalla ukaasilla - kuva tässä oikealla - poistettu Neuvostoliiton sankarin arvo ja muut kunnianosoitukset 

 

Kävi ilmi, että Mihail Gorbatshov oli samana aamuna itse soittanut Saharoville ja toivottanut hänen tervetulleeksi takaisin. Jotta tämä olisi ollut mahdollista, Saharovien asuntoon oli hiukan aikaisemmin yllättäen asennettu puhelin. Tästä nämä saattoivat päätellä että jotakin ehkä on tekeillä.

 

Iltapäivällä kävin tekemässä Saharovin Moskovan-kotitalon edessä Sadovaja-kehäkadulla tv-kommentin, jossa totesin että nyt on katkaistu anomusten ja hylkäävien päätösten, nälkälakkojen ja lehtikampanjoiden noidankehä, joka ei ollut kenellekään hyödyksi, kaikkein vähiten Neuvostoliitolle.  ”Se piti Saharovin ja Jelena Bonnerin jatkuvasti huomion keskipisteessä, ja heistä tuli kynnyskysymys siinä, miten vakavasti Neuvostoliiton demokratisoimisen kehitys voitiin ottaa. Vastaus on nyt saatu – osittain. Loput saadaan tietää kun Saharovit asettuvat tuonne taas asumaan, ja nähdään, miten suhtaudutaan siihen julkisuuteen jonka kohteeksi he varmasti aluksi joutuvat. Joka tapauksessa, sekä Saharovin tapaus että Alma-Atan mellakoiden käsittely osoittavat että ovia on avattu ja avataan, missä aina on tietty riski. Mutta ilmeisesti on nähty, että suljetut ovet ovat ajan oloon vielä suurempi vaara.”

 

Saharovit palasivat yöjunalla joka lähti Gorkista illalla 22. joulukuuta. Seuraavana aamuna klo 7 Jaroslavlin asemalla odotti Moskovan lähes koko länsimainen journalistikunta sekä tietysti laiturin täydeltä muuta väkeä. Sen sijaan miliisin univormuja ei näkynyt.  Juna pysähtyi, Saharov ilmestyi vaunun ovelle ja Moskovan oloissa hyvin harvinainen mediamylläkkä alkoi, kun kaikki pyrkivät kuuloetäisyydelle.

 

Ensimmäinen kysymys koski Afganistanin sotaa. ”Toivon ryhdyttävän päättäväisempiin toimiin tämän tragedian lopettamiseksi”, Saharov vastasi. Ja edelleen:

 

-       Miksi teidät päätettiin vapauttaa nyt?

-       En tiedä. Se kai piti joskus kuitenkin tehdä, kun olin niin suuren huomion kohteena. Ei sitä voinut loppumattomiin jatkaa.

-       Mitä mieltä olette glasnostista (suuremman julkisuuden politiikasta)?

-       Glasnost on välttämätöntä, senhän takia omantunnonvangit istuvat tyrmässä. Glasnost on väkevä voima, ja sitä nyt juuri tarvitaan.

-       Miltä tuntuu olla kotona?

-       Hienolta.

-       Entä suunnitelmat?

-       Ne ovat työn alla.

-       Tuntuuko Moskova vielä tutulta?

-       Jossakin määrin…katselinhan minä sitä joka ilta tv-uutisista.

 

Toimittajien, kameramiesten ja kirkkaiden valojen rintama väistyi hitaasti takaperin Saharovien ja heitä vastaanottamaan tulleiden ystävien edetessä laiturilta asemarakennusta kohti.  Yritin pitää akkuvaloa korkealla kuvaajamme avuksi, eivätkä jalkani aina ulottuneet maahan tungoksessa…

 

Joulukuun 28.päivänä haastattelin saksalaisen kollegani Dirk Sagerin (ZDF) kanssa Saharovia hänen kirjahyllyjen täyttämässä asunnossaan Zemljanoi Val-kadulla.   Kysyin tietysti hänen arviotaan Neuvostoliiton kehityksestä Gorbatshovin aikana. 

 

”Gorkissa minulla oli mahdollisuus lukea lehtiä, mutta olin täysin vailla henkilökontakteja, siksi näkemykseni perustuu lehtiin, radioon ja televisioon. On tapahtunut suuria muutoksia asioiden suuremman julkisuuden suhteen. Julkisuutta ei maassamme koskaan ole ollut tarpeeksi. Olen varma, että julkisuus on välttämätön edellytys yhteiskunnan normaalille toiminnalle, jotta se ei olisi vaarallinen koko maailmalle. Niin että tervehdin joka tavalla tapahtunutta liikettä suuremman julkisuuden suuntaan, ja pidän sen jatkoa ja syventämistä välttämättömänä.  Mutta kaiken kaikkiaan tilanne on vielä epämääräinen ja jossakin suhteessa jopa pettävä.  Yksi esimerkki, hyvin kuvaava, on että omantunnon vangit ovat yhä telkien takana.”

 

Saharov sanoi ottaneensa mielipidevankien asian esille Gorbatshevin soittaessa hänelle Gorkiin. ”Sanoin että tämä on välttämätöntä maamme arvovallan ja sen nauttiman luottamuksen kannalta, rauhan vahvistamiseksi ja – kuten sanoin Gorbatshoville – Teidän kannaltanne, kaiken aloittamanne onnistumiseksi”. Pääsihteeri ei ollut vastannut, eikä Saharov vastausta myöskään halunnut – ”Eihän siinä tilanteessa voi vaatia, että olisin saanut vastauksen, varsinkaan myönteisen, ja kielteistä en olisi halunnut kuullakaan eikä kaiketi hänkään halunnut antaa.” 

 
Tuohon aikaan Neuvostoiiton ulkopolitiikassa oli nostettu kysymysten kysymykseksi

      ja  suurimmaksi uhaksi Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmä SDI, eli ”tähtien sota                   Tiedustellessani Saharovin arviota hän vastasi, että se voi olla teknisesti mahdollinen mutta        valtavaan hintaan, ja että sääli jos siihen käytetään valtavia summia. ”Minusta siitä ei pidä          tehdä kysymysten kysymystä, sellaisiksi on monia muita…alueelliset kiistat, yhteiskunnan              avoimuus, kansainvälinen luottamus…ne ovat todellisia kysymysten kysymyksiä”.

 

                                                                       xxx 

 

Andrei Saharov karvalakki päässä Jaroslavlin asemalla, hengästyneenä vastaamassa  toimittajien kysymyksiin  ikuistui yhdeksi  perestroikan ja glasnostin toiveikkaan alkuvaiheen ikoneista.  Me, jotka työksemme yritimme erilaisia signaaleja seulomalla saada käsitystä mihin maa oli menossa, jouduimme usein toteamaan, että puhetta oli paljon, näyttöjä ja tekoja vielä vähän. Mutta Saharovin paluu oli konkreettinen tapahtuma, ja Gorbatshovin rohkea poliittinen päätös sen takana kertoi liikkeen suunnan,  vaikka päämäärää ei osattu edes arvailla. Nyt tiedämme, miten lopulta kävi.

 

Tämänhetkiset kollegat siellä joutuvat ikävä kyllä raportoimaan kehityksestä vastakkaiseen suuntaan.  Kurssi on tiukasti kohti menneisyyttä, eikä päämäärää nytkään tiedä kukaan.  

 

---

 

Kuva Saharovista Jaroslavin asemalla on hänen muistoaan vaalivalta sivustolta https://www.revivingthehelsinkispirit.org/  jota ylläpitää Andrei Saharov Research Center for 

Democratic Development, Vytautas Magnus University, Vilnius