Absurdi teatteri pohjusti sotaa

”Putin polttaa talosi, mutta hankkii ennen sitä asianmukaisen luvan avotulen sytyttämiseen.”

Sitaatti on tarttunut mieleeni viime viikkojen loputtomasta kommenttitulvasta, enkä enää muista kuka sen sanoi, mutta mielestäni se osuu nappiin, tälläkin kerralla.

Venäjän hyökkäystä Ukrainaan edelsi retorinen ja kvasijuridinen tulivalmistelu, jonka ensimmäiset kranaattikuopat löytyvät jo vuosien takaa, vaikka iskemiä ei välttämättä silloin noteerattu. Viime heinäkuussa jysähti 7 000 sanan vahvuinen, tieteellistä otetta tavoitteleva esseepommi jolla presidentti Putin todisteli että ukrainalaiset eivät ole kansa eikä Ukraina maa, eli vähän niin kuin neuvostoaikainen sananparsi sanoo: ”Kana ei ole lintu, eikä … ulkomaa”  (Курица не птица, …  не заграница).  Pisteviivojen tilalle saattoi silloin laittaa mollattavan maan nimen, joskus Mongolian, joskus jopa Suomen.

Valmistelut huipentuivat viikko sitten Venäjän televisiossa esitettyyn absurdiin poliittiseen teatteriin, jossa kuninkaan vasallit, satraappikuntien käskynhaltijat ja hoviväki vannovat uskollisuutta sotaan lähtevälle herralleen. Muodollisesti kysymys oli Ukrainan separatistialueiden tunnustamisesta itsenäisiksi valtioksi.  Turvallisuusneuvoston jäsenet - tärkeimmät ministerit, voimavirastojen johtajat ja presidentin alueelliset edustajat - kävivät jokainen vuorollaan puhujapöntössä kannattamassa sitä, jotkut vakuuttavammin äänenpainoin kuin toiset. Ulkomaantiedustelun päällikkö (ehkä tähyillen kauemmas kuin muut, viran puolesta)  tosin ilmoitti kannattavansa alueiden liittämistä Venäjään, mistä seurasi Putinin moittiva katse ja nopea oikaisu. Tällä tavalla poliittinen eliitti  sitoutettiin siihen, mitä tuleman piti, ja pantiin kantamaan siitä vastuuta. Toisin kuin ennen Georgian tai Krimin operaatioita, tällainen näytelmä katsottiin nyt tarpeelliseksi, ja sodan kulku onkin osoittanut, että vastuun jakajia saatetaan vielä tarvita.  Näytelmän lavastus – Putin ikään kuin valtaistuimella lippujensa edessä, kaikki muut kunnioittavan välimatkan päässä pikku tuoleillaan – toi visuaalisen lisänsä painostavaan tunnelmaan.

Tapahtumat seurasivat toisiaan nopeasti. Samana iltana Putin ilmoitti tunnustavansa tasavallat ja solmivansa niiden kanssa ystävyys- ja avunantosopimukset, jotka tuossa tuokiossa allekirjoitettiin. Samoilla kynänvedoilla lensivät historian tunkiolle Minskin sopimukset, joiden avulla Putin olisi voinut halutessaan pitää Ukrainaa pihdeissään vaikka loputtomiin, ja säätää konfliktin kuumuutta kuin lämpöpatterin nupista. Eli ratkaisua oli nyt päätetty hakea toisella tapaa.  Kun hän samaan aikaan kuitenkin vakuutti että Venäjä ei halua sotaa, jatkoi muu maailma arvuutteluaan hänen aikeistaan, vaikka Yhdysvallat esitti yhä täsmällisempiä tiedustelutietoja sodan alkamishetkestä.  Sun Tzun koulukunta toisti että paras taistelu on sellainen, joka voitetaan ennen ja ilman sen alkamista. Vastakkaista koulukuntaa voisi nimittää vaikka tshehovilaiseksi (”Jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä tulee ampua jotakin”).  Vanja-enon pistoolin sijasta  Twitterin ja TikTokin videopätkiin oli nyt pantu nähtäville kolme neljäsosaa koko maan taistelujoukoista ja -kalustosta.

 

Varhain keskiviikkoaamuna  Putin julisti alkaneeksi ”sotilaallisen erityisoperaation”, tarkoituksena puolustaa uunituoreita liittolaisia Ukrainan väitettyjä hyökkäyksiä  ja ”kansanmurhaa” vastaan. Väitteiden tueksi suunnitellut mittavat provokaatiot menivät kuitenkin mönkään, kun Yhdysvallat paljasti ne etukäteen.   Huonosti Venäjän kannalta näyttää myös menneen sen  hyökkäys, kun sotaa  nyt on käyty neljä vuorokautta. Pääkaupunki Kiova ja muut tärkeimmät kaupungit ovat yhä Ukrainan hallussa ja venäläiset kärsineet kovia tappioita. Ja kun arki huomenna alkaa, iskevät sanktiot.

 

Siitä lähtien kun Venäjä joulukuussa julkaisi vaatimuslistansa, on väitelty siitä, mikä sen varsinainen tavoite on – onko fokus Ukrainassa ja muu vain säestystä ja pelottelua, vai onko Ukraina vain sivujuoni paljon laajemmassa yrityksessä, joka pyrkii luomaan uuden järjestyksen Eurooppaan tai – yhteistyössä Kiinan kanssa – koko maailmaan. Keskustelu painui ymmärrettävästi taka-alalle sodan alkaessa, mutta jäljellä on yhä vaikeus hahmottaa Ukrainaan kohdistuvan vimman suhdetta kokonaisuuteen. Yhdessä monista asiaa käsitelleistä webinaareista bongasin hyvän metaforan sipulista ja sen sisäkkäisistä kuorista, joita voi irrotella eri tavoin. Päätavoite on kyllä selvä: NATO:n kaikinpuolinen heikentäminen, joka Venäjän nollasumma-ajattelussa on sen oman turvallisuuden edellytys. Mutta vaikka se löi vaatimuslistat pöytään ilmoittaen että tämä ei ole à la carte, vaan menyy ja kaikki on nieltävä, se tietää erinomaisen hyvin että sillä tavalla kansainvälisiä neuvotteluja ei ole tapana käydä.

 

Siinä kaukaiselta tuntuvassa vaiheessa, jolloin Venäjä lähetteli kirjeitä eri tahoille, sai vastauksia ja vastasi niihin, alkoi jo hahmottua mahdollinen asialista aserajoituskeskusteluille. Venäjä vähätteli tätä tematiikkaa omien vaatimustensa rinnalla, mutta suostui paremman puutteessa kuitenkin keskustelemaan siitäkin. Yhdysvallat tarjosi neuvotteluja lyhyen ja keskimatkan ohjuksista Euroopassa, ja ballistisia aseita koskevan START-sopimuksen jatkoneuvottelujen aloittamista hyvissä ajoin sekä uudenlaista transparenssimekanismia, jolla poistettaisiin Venäjän pelkoja Romaniaan ja Bulgariaan sijoitettujen amerikkalaisohjusten suhteen. Venäjän siihen 17. helmikuuta antamasta vastauksesta neljännes käsitteli suhteellisen asiallisesti ja seikkaperäisesti näitä ”toisarvoisia” asioita, ja piti mahdollisena vastavuoroista läpinäkyvyyttä niin että myös Iskander-ohjuksia tulisi mekanismin piiriin.   Olisi ehkä ollut mahdollisuus aloittaa neuvottelut näistä oikeista asioista samalla, kun rituaalinomainen riitely olisi jatkunut Putinin listan ylimitoitetuista vaatimuksista.  Samalla tavalla kylmän sodan aikaan tehtiin kärsivällistä työtä aseriisunnan eteen ja päästiin lopulta tuloksiin, vaikka periaatteiden tasolla vallitsi ideologisten blokkien sovittamaton ristiriita. Mutta sitten Venäjä aloitti sodan ja nämäkin idut jäivät telaketjujen alle.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kylmää sotaa pukkaa 

(Julkaistu Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton verkkosivuilla 2.2.2022)

Kylmää sotaa pukkaa nyt joka suunnalta.  Samalla kun Suomessa on innostuttu keskustelemaan, missä asennossa maa ko. aikana menneisyydessä oli, näyttäytyy uuden kylmän sodan haamu maailmanpolitiikan kovasti todennäköisenä tulevaisuudenkuvana.

 

Peruutuspeilistä katsoen etäisyydet lyhenevät ja maisema tiivistyy.  Lähes puoli  vuosisataa  historiaa kiteytyy muutamiin mielikuviin ja kollektiivisiin muistijälkiin: Kuuban kriisi, ydinasekokeet, Berliinin muurin rakentaminen ja purkaminen. Kennedy ja Hrustshev (joka paukutti kengällään pöytää YK:ssa), Reagan ja Gorbatshov.

 

Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa

Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa, totesi jo Herakleitos (n. 535 – 475 eaa.) eikä kylmään sotaan voi noin vain palata takaisin. Tai ainakin pitää määritellä edes muutaman vuoden tarkkuudella, mihin kohtaan aikakoneen haluaa laskeutuvan.  Vuosien 1945 ja 1990 välillä oli monenlaisia jaksoja, oli kriisejä ja sovittelua, jännityksen kiristymistä  ja liennytystä, paksahtelua ja pitkäjänteistä puurtamista kohti konsensusta. Kylmä sota oli kaikkea muuta kuin yksi yhtenäinen aikakausi.

 

Kylmä sota alkoi pian sen jälkeen kun ”kuuma” konflikti päättyi, Neuvostoliiton riitautuessa entisten aseveljiensä kanssa. Alkuvaiheessa oli kova kovaa vastaan. Uhkavaatimuksia esitettiin ja haasteita heitettiin. Polttopisteessä oli Länsi-Berliini, Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen keskelle jäänyt saareke, josta se yritti häätää entiset liittolaisensa pois kaikin keinoin.  Vuonna 1961  tapahtui erityisen paljon. Berliini halkaistiin muurilla kahtia, Novaja Zemljalla räjäytettiin kaikkien aikojen ydinpommi, ja sitten tietysti oli vielä Suomen noottikriisi.  Ei tarvinnut miettiä, kun Aamulehden päätoimittaja Jaakko Hakala syksyllä kysäisi, olisiko nuorella reportterilla halua siirtyä ulkomaantoimitukseen.

 

 

Yritimme hahmottaa maailmaa kylmän sodan prosesseina

 

Aamulehden esikuva oli (Manchester) Guardan, eikä vain manselaisuuden takia. Ulkomaanseuranta otettiin vakavasti, vaikka omia kirjeenvaihtajia ei ollut.  Sen sijaan hankittiin Dagens Nyheterin laajan kirjeenvaihtajaverkon palvelu, josta listavuorolainen käänsi pari-kolme juttua illassa.   Ulkomaantoimitus kävi jatkuvaa taistelua elintilasta lehden sivumäärän vaihdellessa ja kieltäytyi olemasta haitari joka venyi tarvittaessa aukeamaksi tai supistui yhdeksi irtokuvaksi.  Lopulta meille taattiin oma ulkomaan sivu, jonka yläosaan ei otettu määräpaikkailmoituksia ja joka taitettiin ulkomaantoimituksessa piirretyn ”sheeman” mukaan.  Me hahmotimme  maailmaa itsellemme ja lukijoille useina toisiinsa liittyvinä prosesseina ja pyrimme seuraamaan ainakin tärkeimpiä niistä päivästä toiseen.  Kahdeksan palstan broadsheet tarjosi mahdollisuuden kertoa lukijalle typografian ja layoutin keinoin, mikä juttu oli mielestämme tärkeä ja mikä vähemmän sitä, ja miten ne liittyivät toisiinsa. Viitekehyksenä oli kylmä sota, idän ja lännen vastakkainasettelu, jonka olimme sisäistäneet vallitsevana ja pysyvänä, ja jota yritimme jäsentää maailman mitassa.

 

 

  Rotaatio seis, kysymysmerkki pois

 

 

Tilanne kärjistyi syksyllä 1962. Neuvostoliiton ohjukset olivat matkalla Kuubaan. Olin iltavuorossa lokakuun 22.  päivänä, kun odotettiin presidentti John F. Kennedyn puhetta. Tavallisuudesta poiketen sisältö ei ollut vuotanut, eikä kukaan tiennyt edes sitä, kohdistuivatko Yhdysvaltain toimet Berliiniin, Kuubaan vai minne. Aika kului ja toimitussihteeri kävi kuumana. Mikä on etusivun juttu, mikä on otsikko?   Arvovaltainen senaattori Kenneth Keating  oli esittänyt arvelun, että Kennedy pysäyttää Kuubaan matkalla olevat neuvostoalukset. Sillä mentiin, kun ei muutakaan ollut, ja otsikko oli ”Kennedy saartaa Kuuban?” Kun sitten UPI:n printteri alkoi kilistä (kyllä, tärkeät uutiset tulivat kellojen kanssa) ja välitti Kennedyn puheen, pysäytettiin rotaatio ja meislattiin kysymysmerkki pois. 

 

Kuuban kriisiä ja sen merkitystä kylmän sodan vedenjakajana varmasti analysoidaan ensi syksynä enemmänkin, kun 60 vuotta tulee täyteen.  Hrustshev ja Kennedy kävivät kurkistamassa kuiluun, ja perääntyivät yhdessä  sen partaalta. Tuloksena oli sarja sopimuksia – ydinkoekielto, ydinsulkusopimus jne. -  joiden perusta  kesti, ei tosin täysin ilman vaurioita, läpi vuosikymmenien ja joiden päälle pystyttiin hyvinä aikoina rakentamaan lisää asevalvontaa ja – rajoituksia.

 

Takuuvarman molemminpuolisen tuhon (Mutual Assured Destruction) doktriini nosti kynnystä käyttää aseita – tavanomaisiakin, jotka olisivat käynnistäneet vastavuoroisen eskalaation vääjäämättömän mekanismin kohti ydinaseita.  Sattuva lyhenne MAD muistutti siitä, että tietynasteinen laskemattomuus oli sisäänrakennettu uskottavaan pelotteeseen. Toisaalta täytyi uskoa että   järki voittaa ja kauhun tasapaino säilyy. Se ei ollut miellyttävä olotila, mutta kuitenkin tasapaino, jota varottiin horjuttamasta, ja vähitellen päästiin myös kauhun tasoa laskemaan.

 

Pitkät linjat erillään rutiininomaisesta riitelystä

 

Syytökset ja vastasyytökset sinkoilivat Moskovan ja Washingtonin välillä,  disinformaatio ja vaikutusyritykset olivat arkea jo silloin.    Nokittelusta  sai kyllä vetävän otsikon, mutta varsinaisena haasteena oli yrittää nähdä sumun lävitse mitä todella tapahtui, ja pitää pitkät linjat erillään rutiininomaisesta riitelystä.

 

Teimme kollegojen kanssa Moskovassa 1980-luvulla varmasti satoja juttuja tahmeasti etenevien ja välillä katkeilevien euro-ohjusneuvottelujen vaiheista.  Kun juttumappeja nyt silmäilee, miettii miten katsojat ja kuulijat tuon kaiken mahtoivat ottaa – jaksoivatko laukaisualustojen, kantomatkijen  ja tuhovaikutusten yksityiskohdat kiinnostaa, aiheuttivatko ne pelkoa, vai koettiinko jutut vain rauhoittavana taustamusiikkina: ei hätää, neuvottelut jatkuvat.

 

 

Erilainen kuin kylmä sota 1.0

 

Se, mitä nyt otsikoissa nimitetään uudeksi kylmäksi sodaksi, poikkeaa aika tavalla alkuperäisestä. Vastakkain ovat edelleenkin Yhdysvallat ja Neuvostoliiton seuraajavaltio Venäjä, mutta näyttämölle on uudessa roolissa ilmestynyt Kiina, ja myös yhdistynyt Eurooppa on nyt – itsekritiikistä huolimatta - jotakin muuta kuin silloinen kahtia jaettu manner. Globalisaation ja sen mukana kehittyneen keskinäisriippuvaisuuden verkot sitovat kaikkia osapuolia , ja niiden repiminen saattaa johtaa yllättäviin seurauksiin. 

 

Nykyisessä digitaalimaailmassa tietyn tuhovaikutuksen aikaansaamiseksi ei välttämättä enää tarvitse hajottaa paikkoja, ei ainakaan pommittamalla.  Tieto- ja sähköverkkoja ja muuta kriittistä infrastruktuuria voidaan lamauttaa ja vahingoittaa muutenkin.  Internet on avannut ennennäkemättömät mahdollisuudet viestiä ja vaikuttaa - muokata mielialoja, kylvää epäluuloja ja sekaannusta, heittää kaikin tavoin hiekkaa vastapuolen rattaisiin. Uutta on esimerkiksi se, että Venäjän sotakaluston kokoontumisajoja aina Siperiasta saakka Ukrainan rajojen tuntumaan on voitu seurata paitsi satelliittikuvista, myös venäläisten kännykkäkuvaajien Twitter-tileiltä, joiden videoissa vyöryvät päättymättömät junat kohti länttä panssarivaunuilla ja maastoajoneuvoilla lastattuina. Mutta onko tämä urheaa kansalaisjournalismia vai taitavaa hybridivaikuttamista, mene ja tiedä…

 

Kaiken kaikkiaan, rauhan ja sodan raja on entisestään hämärtynyt, eikä välttämättä ole yhtä yksiselitteistä kuin ennen, milloin hyökkääjä ylittää Rubiconin, nykykielellä punaisen viivan.

 

Mutta selkein ero on siinä, että Venäjä nyt vaatii 30 vuoden historian takaisinkelausta ja sitten tilanteen  jäädyttämistä maailman tappiin sekä kävelee yli ETYK:n Helsingin päätösasiakirjan,   joka oli johtoloistona 15 vuoden ponnisteluille kylmän sodan lopettamiseksi. Vaatimuksille  on vaikea löytää vertauskohtaa edes kylmän sodan alkuvaiheista.

Yhdysvalloissa oli kyllä harkinnassa Neuvostoliiton rollback Itä-Euroopasta, mutta voitolle pääsi  containment, patoamispolitiikka.   Ultimaatumin  ylimitoituksen syytä ja tavoitetta arvaillaan lännessä  äimän käkenä,  eikä ole kaukana epäilys, että valmiiksi sopimusluonnoksiksi kirjoitetut listat oli tarkoitettukin hylättäviksi, mikä sitten olisi tekosyy uhatuille  ”sotilasteknisille” toimille.  Termin merkitystä on arvailtu; edellisen kylmän sodan aikaisessa Neuvostoliiton sotilastietosanakirjassa (v. 1983) ”sotilastekninen ylivoima” tarkoittaa maan tai maaryhmän aseistuksen ja  varustuksen laadun ja määrän sekä muiden puolustuskyvyn tekijöiden kokonaisuuden ylivertaisuutta. Sellainen on nyt koottu Ukrainan ympärille.

 

Kelpaako exit ramp Venäjälle?

 

Yhdysvaltain  ja NATO:n vastauksissa luonnollisesti  torjuttiin Venäjän vaatimukset, mutta tarjottiin samalla kunniallinen exit ramp,  neuvotteluja mm. aseiden valvonnasta ja sijoittelusta. Venäjän vastaus että myös näistä ”toissijaisista” asioista voidaan keskustella ja ns. Normandian ryhmän seuraavan tapaamisen sopiminen kahden viikon päähän antavat toivoa siitä että jonkinlainen neuvottelukontakti säilyy, miten tapahtumat muuten etenevätkin.  Esimerkkejä löytyy kyllä edellisen kylmän sodan ajalta…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

.