Liittojen talolla
Samassa talossa ja salissa makasi myös Mihail Sergejevitsh Gorbatshov avoimessa arkussaan tänään, mutta paljon muuta yhteistä tilaisuudella ei sitten ollutkaan 1980-luvun surujuhlien kanssa. Yksinäinen arkku jalustallaan tyhjän oloisessa salissa, virallisen näköiset seppeleet taustalla ja erillisellä pöydällä vainajan kunniamerkit, niiden yläpuolella hänen kuvansa. Valinta oli onnekkaasti osunut armenialais-brittiläisen huippukuvaajan Yusuf Karshin otokseen, jossa
Gorbatshov nojaa leukaansa käsiinsä ja katsoo mietteliäänä suoraan kameraan. Hyvästelijät ohjattiin vauhdilla arkun ohi, kukat sai jättää pitkälle penkille (jotkut tekivät myös ristinmerkin) ja sitten eteenpäin. Yksi harvoista pitempään viipyneistä oli Grigori Javlinskij, joka aikanaan kirjoitti Gorbatshoville ohjelman markkinatalouteen siirtymiseksi 500 päivässä, ja jonka Jabloko-puolue ei ole enää pitkään aikaan mahtunut duumaan.
Nykyjohto suhtautui Gorbatshoviin nuivasti. Putin syytti häntä ”20. vuosisadan pahimmasta geopoliittisesta katastrofista”, mutta Gorbatshov sai olla rauhassa säätiössään, joka tosin joutui viime vuosina varomaan ettei sitä julistettaisi ulkomaiseksi agentiksi. Hänen poismenonsa ja siihen liittyvät pakolliset seremoniat olivat johdolle dilemma, joka sai hyvin tyypilliset puolinaiset ratkaisut
De mortuis nil nisi bene otetaan Venäjällä vakavasti – vainajista ei puhuta pahaa, ei ainakaan arkun äärellä. Neuvostoaikana uuden pääsihteerin oli pakko hautajaispuheessa ylistää edeltäjäänsä, vaikka kuinka inhotti. Putin itse väisti hankalan tilanteen työkiireisiinsä vetoamalla – Peskovin mukaan ohjelmassa oli mm. puhelu Turkin presidentin kanssa – ja nopealla kunniakäynnillä sairaalan kylmiössä.
Mutta muistotilaisuus kuitenkin saatiin järjestää valtion tuella liittojen talolla, ja Reuters sai luvan välittää sen suorana lähetyksenä. Entisenä TV-ammattilaisena en voinut välttää vaikutelmaa, että sen kuvaajia oli aktiivisesti estetty antamasta tilaisuudesta liian ”kaunista” kuvaa. Olen varma että kameran paikasta pilarisalissa oli käyty keskustelua, lopputuloksena kamala kompositio, näkymä jossa pääosaa esitti linssin edessä häärivä turvamies, vainajan arkun
jäädessä kauas taustalla. Arkun lähtö Liittojen talolta jouduttiin kuvaamaan leveän vilkasliikenteisen kadun toiselta puolelta, ikään kuin olisi haluttu korostaa että Moskova elää arkeaan eikä välitä jonkun vanhuksen kuolemasta.
Tuhannet moskovalaiset jonottivat kärsivällisesti päästäkseen heittämään hätäiset jäähyväiset johtajalle, jota he kaikesta päätellen edelleen kunnioittavat. He edustivat varmasti vähemmistöä, mutta olivat elävänä todisteena siitä että yleistys ”ulkomailla kunnioitettu, Venäjällä vihattu” ei ihan joka suhteessa pidä paikkaansa. Omasta puolestani voin vain toistaa, mitä Moskovasta noina perestroikan kevään vuosina 1985-1987 raportoin. Kaiken edellisinä vuosikymmeninä kokemansa jälkeen ihmiset olivat valmiit uskomaan, että toisenlainen maailma oli mahdollinen.
Mutta niin kuin nyt tiedämme, tehtävä oli mahdoton. Pääsihteerinä Gorbatshovilla oli lähes rajaton valta, mutta sen käyttäminen yhteiskunnan demokratisointiin sisälsi sovittamattoman ristiriidan. Toiseksi, niin kuin kaikki muutoksen yrittäjät tietävät, jotkut haluavat edetä vielä nopeammin, toiset jarruttavat ja kolmannet – ne ovelimmat – toimivat kulissien takana , kampittavat ja korjaavat lopulta potin, kun aika on kypsä. À la KGB.
Gorbatshovin elämäntyötä miettiessä joutuu suurten kysymysten äärelle. Mikä arvo on hyvillä aikomuksilla, jos ne eivät toteudu? Tosin ortodoksien kirkkoisä Johannes Krysostosomos sanoo, että Herra ”aikomuksenkin hyväksyy”. Toisaalta, Gorbatshov toteutti jotakin arvokasta – ainakin lännessä arvostettua – joka ei alkuperäisiin aikomuksiin kuulunut. Perestroikan läpiajo vaati glasnostia, sen loogisena seuraavana vaiheena sanastoon ilmestyi demokratizatsija, ja kaiken edellytykseksi osoittautui rauha, johon maailma jo hetken aikaa uskoi päässeensä.
Tekee pahaa kuvitella, millaisena Gorbatshov – kaiken muun kärsimyksen ohella – on kokenut elämänsä viimeiset vuodet ja varsinkin tämän vuoden, Putinin hyökättyä Ukrainaan. Näennäisesti ei enää ole mitään jäljellä siitä, mitä hän sai aikaan. Mutta niin kuin entinen kollegani El País lehden Pilar Bonet (34 vuotta Moskovassa) sanoi: ”Viimeiset kuukaudet ovat tuhonneet hänen elämäntyönsä, mutta eivät hänen sanomaansa”.
(Enemmän Gorbatshovista blogissani 1.3.2021, jolloin hän täytti 90 vuotta)
