I

 

 ILTAVUOROSSA 60 VUOTTA SITTEN

Olin Aamulehden ulkomaantoimituksen iltavuorossa maanantaina lokakuun 22. päivänä 1962. Ensimmäinen painos oli menossa kiinni ja toimitussihteeri kävi kuumana, mutta presidentti John Kennedy puhuisi vasta aamuyöllä. Ei ollut tietoa edes puheen aiheesta. Berliini vai Kuuba? Kriisi olisi saattanut kärjistyä kummassa tahansa. Berliini oli ollut idän ja lännen kiistakapulana koko sodanjälkeisen ajan. Moskovasta oli tullut uhkauksia länsivaltojen maayhteyksien katkaisemisesta, panssarivaunujen tykit olivat sojottaneet kohti toisiaan Friedrichstrassella, ja edellisenä kesänä Itä-Saksa oli rakentanut muurin Länsi-Berliinin ympärille. Fidel Castron vallankumouksellinen Kuuba taas nähtiin Kremlin  uutena etäispesäkkeenä Yhdysvaltain kynnyksellä, mutta ei ollut tietoa, miten pitkälle Neuvostoliitto oli valmis sotilaallisesti tukemaan uutta suojattiaan.

 

Etukäteistiedot Kennedyn puheesta olivat sen laatuiset että pääjutun paikka  oli varattu sille, ja jotenkin se piti täyttää jo ensimmäisessä painoksessa.  Juuri sopivalla hetkellä teleprintteri nakutti senaattori Kenneth Keatingin ennustuksen: Kennedy asettaa Kuuban saartoon.    Sillä mentiin, kun ei muutakaan ollut.  Toimitussihteeri sai kahdeksan palstan rubriikkinsa, jonka lopussa oli kysymysmerkki, tuo epävarman otsikontekijän pelastus.  Toisesta painoksesta se sitten meislattiin pois, taltalla suoraan rotaation painosylinterin metallikuoresta.

 

+++

 

Kuuban kriisistä on 60 vuoden aikana kirjoitettu hyllymetreittäin. Silti aina löytyy jotakin uutta, ja  monien kriitikoiden mielestä viime vuonna ilmestynyt Harvardin professorin Serhii Plokhyn ”Nuclear Folly” on paras kaikista.  Hänen käytössään olivat erinomaiset ensi käden  lähteet kummaltakin puolelta: Kremlistä alkuperäiset muistiinpanot politbyroon kokouksista, Valkoisesta talosta tallenteet magnetofonista, jonka Kennedy oli kätkenyt sisäpiirin neuvotteluhuoneeseen.

 

+++

 

Nikita Hrushtshev suhtautui alun perin nuivasti Castron vetoomuksiin saada aseita,  mutta tarjosi odottamatta toukokuussa 1962 enemmän ja parempaa kuin mitä tämä oli pyytänyt, mukaan lukien keskimatkan ohjuksia ja ydinkärkiä niihin. Kyse ei ollut äkkiä heränneestä suojeluvaistosta  vaan ahaa-elämyksestä, miten  kompensoida Neuvostoliiton takamatka mannertenvälisten ohjusten alalla. Yhdysvaltain Minutemanit käyttivät kiinteätä polttoainetta ja olivat valmiita laukaisuun tässä ja nyt, kun taas nestemäisen polttoaineen tankkaaminen  mannertenvälisiin neuvosto-ohjuksiin kesti tuntikausia. Jos kerran Yhdysvalloilla oli keskimatkan ohjuksia Turkissa, miksei Neuvostoliitolla voisi olla Kuubassa? 

 

Hrushtshev pani töpinäksi. Tuloksena oli Operaatio Anadyr, joka kevään ja kesän aikana vei  salaa Kuubaan sotilaita kymmenin tuhansin ja aseistusta  joka lähtöön,  ilmatorjunnasta keskimatkan ballistisiin ohjuksiin. Yhdysvalloissa alettiin vasta elokuussa aavistella jotakin olevan tekeillä, kun Neuvostoliiton rahtilaivaliikenne Kuubaan osoitti huomattavaa kasvua. Elokuun viimeisenä päivänä CIA esitti Kennedylle valokuvatodisteet Kuubaan ilmestyneistä  Neuvostoliiton ilmatorjuntaohjuksista, samanlaisista kuin ne, jotka olivat ampuneet U-2 tiedustelukoneen alas stratosfääristä edellisenä vuonna.

 

Kun tieto tuli julkisuuteen, republikaanit vaativat jyrkkiä toimia, ja myös Kennedyn sisäpiirissä harkittiin aluksi Kuuban  asetettamista saartoon, mutta lopulta sitä vain varoitettiin.   Pidäkkeenä oli pelko vastatoimista Berliinissä, missä Neuvostoliitto piti lännen huomion tiiviisti kiinni samalla kun sen rahtiliikenne Kuubaan kiihtyi. 

 

Ensimmäinen keskimatkan ohjus (middle range ballistic missile, kantama 2 000-2 500 km) oli paikallaan Kuubassa 8. lokakuuta, ja alustoja muille rakennettiin kiireellä. Touhu tarttui  pian Kuubaa tarkkailevien U-2 koneiden filmille. Tiistaina 16. lokakuuta huono uutinen kerrottiin Kennedylle, jonka päivä oli jo muutenkin pilalla: hänen edeltäjänsä ”Ike” Eisenhower oli edellisen iltana hyvistä tavoista poiketen moittinut republikaanien vaalitilaisuudessa seuraajaansa heikkoudesta ulkopolitiikan alalla.

 

Tästä alkoi parin viikon jakso, jonka aikana maailman katsotaan olleen lähempänä ydinsotaa kuin ehkä koskaan muulloin, vaikka harvat sen aluksi tiesivät. Tietäjiin kuuluivat New York Times ja Washington Post, jotka vaikenivat, kun pyydettiin.   Valkoisessa talossa istui Kennedyn lähipiiri (”ExComm”)  punnitsemassa vaihtoehtoja, ohjustukikohtiin suunnattavasta ”kirurgisesta iskusta” maihinnousuun ja ohjusrahtien  pysäyttämiseen.  Kennedy itse oli täsmäiskun kannalla. Hänen huolenaan oli sekä kansakunnan turvallisuus että oma poliittinen tulevaisuus.  Torstaina 18.  lokakuuta saatu tiedustelutieto, että Kuubassa rakennettiin laukaisualustoja myös pitemmän keskimatkan ohjuksille (intermediate range ballistic missile, kantama 5 000 km) vain vahvisti Kennedyn halua tuhota tukikohdat.   ExCommin enemmistö oli kuitenkin vastaan, ja myös Kennedyn pää kääntyi. Siihen vaikutti CIA:n tieto että Kuubassa oli kahdeksan keskimatkan ohjusta laukaisuvalmiina.  Päätökseksi tuli julistaa Kuuba ”karanteeniin” ja pysäyttää sinne hyökkäysaseita kuljettavat laivat.

 

Näin oli tultu jännittävän odotuksen iltaan 60 vuotta sitten, toimituksissa ja  muualla. Mutta missään ei Kennedyn puhetta varmastikaan  odotettu niin hermot pinnalle kuin Kremlissä, jonne Hrushtshev oli hälyttänyt koko politbyroon, kun ennakkotieto puheesta oli tullut Moskovaan.

 

Kennedyn 18-minuuttisen puheen ytimenä oli että Yhdysvallat pysäyttäisi ja pakottaisi takaisin kaikki hyökkäysaseita Kuubaan kuljettavat laivat. Hän varoitti neuvostojohtoa ryhtymästä vastatoimiin missään maailmassa, mainiten erityisesti Berliinin. Jos Kuubasta ammuttaisiin ohjuksia,  vastaiskun maalit olisivat Neuvostoliitossa.  Mutta hän myös vetosi Hrushtsheviin jotta tämä liittyisi “historialliseen yritykseen vaaralliseen varustelukilvan lopettamiseksi ja ihmiskunnan historian muuttamiseksi”. Loppulause jäi elämään osana Kennedyn retoriikan perintöä:  “Our goal is not the victory of might, but the vindication of right- not peace at the expense of freedom, but both peace and freedom, here in this Hemisphere, and, we hope, around the world.”

 

Hrushtshevin ensi reaktio oli helpotus – hän oli odottanut pahempaa. Sitä seurasivat raivopuuskat, joita oli todistamassa vieraileva romanialainen puoluevaltuuskunta. Sitten sai vallan pelko että Yhdysvallat kuitenkin valmisteli hyökkäystä.  Hrushtshev käski laivojen kääntyä takaisin, mutta esitti myönnytyksensä voittona politbyroolle   Silti kriisi ei ollut ohi.  Sitä jouduttiin purkamaan kuin pommia, vaarana että väärä liike aiheuttaisi räjähdyksen.

 

Plokhy hyödyntää tehokkaasti materiaaliaan näyttääkseen miten tavattoman monimutkainen ongelma sekä Kennedyllä että Hrustshevilla kriisin purkuvaiheessa oli hyppysissään. Sen aikaisilla välineillä kommunikaatio Washingtonin ja Moskovan välillä vei aikansa, ja kummankin osapuolen tilannekuva pohjautui usein vajavaisiin, matkalla viipyneisiin  ja vanhentuneisiin  tietoihin. .

 

Kummallekin olivat ”omat” ajoittain suurempana kiusana kuin vastapuoli. Ratkaisua etsittäessä kumpikin joutui pitämään tärkeitäkin avustajiaan pimennossa, jotta herkkä kompromissirakennelma ei olisi romahtanut. Kennedyn oli saatava Hrushtshev vakuuttumaan siitä että Yhdysvaltain Turkissa olevat Jupiter-ohjukset poistetaan, vaikka julkista lupausta hän ei voinut antaa, ettei se olisi tullut tietoon Yhdysvalloissa eikä liittolaismaissa.  Hrushtshev ymmärsi yskän ja piti salaisuuden.

 

Kummankin piti myös ottaa huomioon maailmanpolitiikan koko pelilauta. Berliini oli kipupiste, jota Neuvostoliitto saattoi mielin määrin tökkiä reaktiona lännen toimiin. Moskova puolestaan joutui vilkuilemaan Beijingiin ja suojaamaan selustansa kommunistisen leirin sisällissodassa. Yhdysvalloissa oli tulossa välivaalit, joissa presidentin puolue useimmiten häviää kuin voittaa. Monien riskien ohella tarjolla oli kuitenkin myös mahdollisuuksia, kuten ydinasekokeet ilmakehässä kieltävä sopimus.

 

Ydinkoekielto solmittiin ja sen jatkona muita asevalvontasopimuksia, jotka läpi kylmän sodan edustivat kiistapuolille edes jotakin yhteistä pohjaa.  Ikävä kyllä, siitä ei ole enää juuri mitään jäljellä.

 

Serhii Plokhyn loppusanat ovat siksi erittäin ajankohtaiset juuri nyt: 

 

”John Kennedy ja Nikita Hrushtshev onnistuivat välttämään ydinsodan, vaikka olivat tehneet lähes kaikki mahdolliset erehdykset ja ottaneet kaikki kuviteltavissa olevat askeleet  saadakseen sen aikaan. Mutta he eivät langenneet ansoihin, joita he niin mestarillisesti olivat virittäneet itselleen, koska he eivät uskoneet voivansa voittaa ydinsotaa, eivät olleet valmiita maksamaan voiton hintaa. On vaikea kuvitella, mikä Kuuban kriisin lopputulos olisi ollut, jos nuo kaksi johtajaa olisivat suhtautuneet huolettomammin ydinaseisiin.”