I

 

 ILTAVUOROSSA 60 VUOTTA SITTEN

Olin Aamulehden ulkomaantoimituksen iltavuorossa maanantaina lokakuun 22. päivänä 1962. Ensimmäinen painos oli menossa kiinni ja toimitussihteeri kävi kuumana, mutta presidentti John Kennedy puhuisi vasta aamuyöllä. Ei ollut tietoa edes puheen aiheesta. Berliini vai Kuuba? Kriisi olisi saattanut kärjistyä kummassa tahansa. Berliini oli ollut idän ja lännen kiistakapulana koko sodanjälkeisen ajan. Moskovasta oli tullut uhkauksia länsivaltojen maayhteyksien katkaisemisesta, panssarivaunujen tykit olivat sojottaneet kohti toisiaan Friedrichstrassella, ja edellisenä kesänä Itä-Saksa oli rakentanut muurin Länsi-Berliinin ympärille. Fidel Castron vallankumouksellinen Kuuba taas nähtiin Kremlin  uutena etäispesäkkeenä Yhdysvaltain kynnyksellä, mutta ei ollut tietoa, miten pitkälle Neuvostoliitto oli valmis sotilaallisesti tukemaan uutta suojattiaan.

 

Etukäteistiedot Kennedyn puheesta olivat sen laatuiset että pääjutun paikka  oli varattu sille, ja jotenkin se piti täyttää jo ensimmäisessä painoksessa.  Juuri sopivalla hetkellä teleprintteri nakutti senaattori Kenneth Keatingin ennustuksen: Kennedy asettaa Kuuban saartoon.    Sillä mentiin, kun ei muutakaan ollut.  Toimitussihteeri sai kahdeksan palstan rubriikkinsa, jonka lopussa oli kysymysmerkki, tuo epävarman otsikontekijän pelastus.  Toisesta painoksesta se sitten meislattiin pois, taltalla suoraan rotaation painosylinterin metallikuoresta.

 

+++

 

Kuuban kriisistä on 60 vuoden aikana kirjoitettu hyllymetreittäin. Silti aina löytyy jotakin uutta, ja  monien kriitikoiden mielestä viime vuonna ilmestynyt Harvardin professorin Serhii Plokhyn ”Nuclear Folly” on paras kaikista.  Hänen käytössään olivat erinomaiset ensi käden  lähteet kummaltakin puolelta: Kremlistä alkuperäiset muistiinpanot politbyroon kokouksista, Valkoisesta talosta tallenteet magnetofonista, jonka Kennedy oli kätkenyt sisäpiirin neuvotteluhuoneeseen.

 

+++

 

Nikita Hrushtshev suhtautui alun perin nuivasti Castron vetoomuksiin saada aseita,  mutta tarjosi odottamatta toukokuussa 1962 enemmän ja parempaa kuin mitä tämä oli pyytänyt, mukaan lukien keskimatkan ohjuksia ja ydinkärkiä niihin. Kyse ei ollut äkkiä heränneestä suojeluvaistosta  vaan ahaa-elämyksestä, miten  kompensoida Neuvostoliiton takamatka mannertenvälisten ohjusten alalla. Yhdysvaltain Minutemanit käyttivät kiinteätä polttoainetta ja olivat valmiita laukaisuun tässä ja nyt, kun taas nestemäisen polttoaineen tankkaaminen  mannertenvälisiin neuvosto-ohjuksiin kesti tuntikausia. Jos kerran Yhdysvalloilla oli keskimatkan ohjuksia Turkissa, miksei Neuvostoliitolla voisi olla Kuubassa? 

 

Hrushtshev pani töpinäksi. Tuloksena oli Operaatio Anadyr, joka kevään ja kesän aikana vei  salaa Kuubaan sotilaita kymmenin tuhansin ja aseistusta  joka lähtöön,  ilmatorjunnasta keskimatkan ballistisiin ohjuksiin. Yhdysvalloissa alettiin vasta elokuussa aavistella jotakin olevan tekeillä, kun Neuvostoliiton rahtilaivaliikenne Kuubaan osoitti huomattavaa kasvua. Elokuun viimeisenä päivänä CIA esitti Kennedylle valokuvatodisteet Kuubaan ilmestyneistä  Neuvostoliiton ilmatorjuntaohjuksista, samanlaisista kuin ne, jotka olivat ampuneet U-2 tiedustelukoneen alas stratosfääristä edellisenä vuonna.

 

Kun tieto tuli julkisuuteen, republikaanit vaativat jyrkkiä toimia, ja myös Kennedyn sisäpiirissä harkittiin aluksi Kuuban  asetettamista saartoon, mutta lopulta sitä vain varoitettiin.   Pidäkkeenä oli pelko vastatoimista Berliinissä, missä Neuvostoliitto piti lännen huomion tiiviisti kiinni samalla kun sen rahtiliikenne Kuubaan kiihtyi. 

 

Ensimmäinen keskimatkan ohjus (middle range ballistic missile, kantama 2 000-2 500 km) oli paikallaan Kuubassa 8. lokakuuta, ja alustoja muille rakennettiin kiireellä. Touhu tarttui  pian Kuubaa tarkkailevien U-2 koneiden filmille. Tiistaina 16. lokakuuta huono uutinen kerrottiin Kennedylle, jonka päivä oli jo muutenkin pilalla: hänen edeltäjänsä ”Ike” Eisenhower oli edellisen iltana hyvistä tavoista poiketen moittinut republikaanien vaalitilaisuudessa seuraajaansa heikkoudesta ulkopolitiikan alalla.

 

Tästä alkoi parin viikon jakso, jonka aikana maailman katsotaan olleen lähempänä ydinsotaa kuin ehkä koskaan muulloin, vaikka harvat sen aluksi tiesivät. Tietäjiin kuuluivat New York Times ja Washington Post, jotka vaikenivat, kun pyydettiin.   Valkoisessa talossa istui Kennedyn lähipiiri (”ExComm”)  punnitsemassa vaihtoehtoja, ohjustukikohtiin suunnattavasta ”kirurgisesta iskusta” maihinnousuun ja ohjusrahtien  pysäyttämiseen.  Kennedy itse oli täsmäiskun kannalla. Hänen huolenaan oli sekä kansakunnan turvallisuus että oma poliittinen tulevaisuus.  Torstaina 18.  lokakuuta saatu tiedustelutieto, että Kuubassa rakennettiin laukaisualustoja myös pitemmän keskimatkan ohjuksille (intermediate range ballistic missile, kantama 5 000 km) vain vahvisti Kennedyn halua tuhota tukikohdat.   ExCommin enemmistö oli kuitenkin vastaan, ja myös Kennedyn pää kääntyi. Siihen vaikutti CIA:n tieto että Kuubassa oli kahdeksan keskimatkan ohjusta laukaisuvalmiina.  Päätökseksi tuli julistaa Kuuba ”karanteeniin” ja pysäyttää sinne hyökkäysaseita kuljettavat laivat.

 

Näin oli tultu jännittävän odotuksen iltaan 60 vuotta sitten, toimituksissa ja  muualla. Mutta missään ei Kennedyn puhetta varmastikaan  odotettu niin hermot pinnalle kuin Kremlissä, jonne Hrushtshev oli hälyttänyt koko politbyroon, kun ennakkotieto puheesta oli tullut Moskovaan.

 

Kennedyn 18-minuuttisen puheen ytimenä oli että Yhdysvallat pysäyttäisi ja pakottaisi takaisin kaikki hyökkäysaseita Kuubaan kuljettavat laivat. Hän varoitti neuvostojohtoa ryhtymästä vastatoimiin missään maailmassa, mainiten erityisesti Berliinin. Jos Kuubasta ammuttaisiin ohjuksia,  vastaiskun maalit olisivat Neuvostoliitossa.  Mutta hän myös vetosi Hrushtsheviin jotta tämä liittyisi “historialliseen yritykseen vaaralliseen varustelukilvan lopettamiseksi ja ihmiskunnan historian muuttamiseksi”. Loppulause jäi elämään osana Kennedyn retoriikan perintöä:  “Our goal is not the victory of might, but the vindication of right- not peace at the expense of freedom, but both peace and freedom, here in this Hemisphere, and, we hope, around the world.”

 

Hrushtshevin ensi reaktio oli helpotus – hän oli odottanut pahempaa. Sitä seurasivat raivopuuskat, joita oli todistamassa vieraileva romanialainen puoluevaltuuskunta. Sitten sai vallan pelko että Yhdysvallat kuitenkin valmisteli hyökkäystä.  Hrushtshev käski laivojen kääntyä takaisin, mutta esitti myönnytyksensä voittona politbyroolle   Silti kriisi ei ollut ohi.  Sitä jouduttiin purkamaan kuin pommia, vaarana että väärä liike aiheuttaisi räjähdyksen.

 

Plokhy hyödyntää tehokkaasti materiaaliaan näyttääkseen miten tavattoman monimutkainen ongelma sekä Kennedyllä että Hrustshevilla kriisin purkuvaiheessa oli hyppysissään. Sen aikaisilla välineillä kommunikaatio Washingtonin ja Moskovan välillä vei aikansa, ja kummankin osapuolen tilannekuva pohjautui usein vajavaisiin, matkalla viipyneisiin  ja vanhentuneisiin  tietoihin. .

 

Kummallekin olivat ”omat” ajoittain suurempana kiusana kuin vastapuoli. Ratkaisua etsittäessä kumpikin joutui pitämään tärkeitäkin avustajiaan pimennossa, jotta herkkä kompromissirakennelma ei olisi romahtanut. Kennedyn oli saatava Hrushtshev vakuuttumaan siitä että Yhdysvaltain Turkissa olevat Jupiter-ohjukset poistetaan, vaikka julkista lupausta hän ei voinut antaa, ettei se olisi tullut tietoon Yhdysvalloissa eikä liittolaismaissa.  Hrushtshev ymmärsi yskän ja piti salaisuuden.

 

Kummankin piti myös ottaa huomioon maailmanpolitiikan koko pelilauta. Berliini oli kipupiste, jota Neuvostoliitto saattoi mielin määrin tökkiä reaktiona lännen toimiin. Moskova puolestaan joutui vilkuilemaan Beijingiin ja suojaamaan selustansa kommunistisen leirin sisällissodassa. Yhdysvalloissa oli tulossa välivaalit, joissa presidentin puolue useimmiten häviää kuin voittaa. Monien riskien ohella tarjolla oli kuitenkin myös mahdollisuuksia, kuten ydinasekokeet ilmakehässä kieltävä sopimus.

 

Ydinkoekielto solmittiin ja sen jatkona muita asevalvontasopimuksia, jotka läpi kylmän sodan edustivat kiistapuolille edes jotakin yhteistä pohjaa.  Ikävä kyllä, siitä ei ole enää juuri mitään jäljellä.

 

Serhii Plokhyn loppusanat ovat siksi erittäin ajankohtaiset juuri nyt: 

 

”John Kennedy ja Nikita Hrushtshev onnistuivat välttämään ydinsodan, vaikka olivat tehneet lähes kaikki mahdolliset erehdykset ja ottaneet kaikki kuviteltavissa olevat askeleet  saadakseen sen aikaan. Mutta he eivät langenneet ansoihin, joita he niin mestarillisesti olivat virittäneet itselleen, koska he eivät uskoneet voivansa voittaa ydinsotaa, eivät olleet valmiita maksamaan voiton hintaa. On vaikea kuvitella, mikä Kuuban kriisin lopputulos olisi ollut, jos nuo kaksi johtajaa olisivat suhtautuneet huolettomammin ydinaseisiin.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 Liittojen talolla

Koska aikanaan selostin Mihail Gorbatshovin kolmen edeltäjän hautajaisseremoniat (ahtaassa kopissa Ostankinon TV-keskuksessa, yhdessä Reijo Nikkilän ja puheiden simultaanitulkkina toimineen Rudolf Sykiäisen kanssa), oli kiinnostavaa seurata Reutersin suoraa lähetystä Liittojen talolta. Sen pilarisalissa oli ollut Brezhnevin, Andropovin ja  Tshernenkon lit de parade kukkameren keskellä, liveorkesterin soittaessa surumusiikkia tunnista toiseen, seuraajan paikasta kilpailevien politbyroon jäsenten seistessä kunniavartiossa  ja maailman johtajien käydessä kumartamassa yksi toisensa jälkeen.

 

Samassa talossa ja salissa makasi myös Mihail Sergejevitsh Gorbatshov avoimessa arkussaan tänään, mutta paljon muuta yhteistä tilaisuudella ei sitten ollutkaan 1980-luvun surujuhlien kanssa.  Yksinäinen  arkku jalustallaan tyhjän oloisessa salissa, virallisen näköiset seppeleet taustalla ja erillisellä pöydällä vainajan kunniamerkit, niiden yläpuolella hänen kuvansa. Valinta oli onnekkaasti osunut   armenialais-brittiläisen huippukuvaajan Yusuf Karshin otokseen, jossa

Gorbatshov nojaa leukaansa käsiinsä ja katsoo mietteliäänä suoraan kameraan.  Hyvästelijät ohjattiin vauhdilla arkun ohi, kukat sai jättää pitkälle penkille (jotkut tekivät myös ristinmerkin) ja sitten eteenpäin. Yksi harvoista pitempään viipyneistä oli Grigori Javlinskij, joka aikanaan kirjoitti Gorbatshoville ohjelman markkinatalouteen siirtymiseksi 500 päivässä, ja jonka  Jabloko-puolue ei ole enää pitkään aikaan mahtunut duumaan.

 

Nykyjohto  suhtautui Gorbatshoviin nuivasti. Putin syytti häntä ”20. vuosisadan pahimmasta geopoliittisesta katastrofista”, mutta Gorbatshov sai olla rauhassa säätiössään, joka tosin joutui viime vuosina varomaan ettei sitä julistettaisi ulkomaiseksi agentiksi.  Hänen poismenonsa ja siihen liittyvät pakolliset seremoniat olivat johdolle dilemma, joka sai hyvin tyypilliset puolinaiset ratkaisut

 

De mortuis nil nisi bene otetaan Venäjällä vakavasti – vainajista ei puhuta pahaa, ei ainakaan arkun äärellä. Neuvostoaikana uuden pääsihteerin oli pakko hautajaispuheessa ylistää edeltäjäänsä, vaikka kuinka inhotti.  Putin itse väisti hankalan tilanteen työkiireisiinsä vetoamalla – Peskovin mukaan ohjelmassa oli mm. puhelu Turkin presidentin kanssa – ja nopealla kunniakäynnillä sairaalan kylmiössä. 

 

 Mutta muistotilaisuus kuitenkin saatiin järjestää valtion tuella liittojen talolla, ja Reuters sai luvan välittää sen suorana lähetyksenä. Entisenä TV-ammattilaisena en voinut välttää vaikutelmaa, että sen kuvaajia oli aktiivisesti estetty antamasta tilaisuudesta liian ”kaunista” kuvaa.  Olen varma että kameran paikasta pilarisalissa oli käyty keskustelua, lopputuloksena kamala kompositio, näkymä jossa pääosaa esitti linssin edessä häärivä turvamies, vainajan arkun

jäädessä kauas taustalla. Arkun lähtö Liittojen talolta jouduttiin kuvaamaan leveän vilkasliikenteisen kadun toiselta puolelta, ikään kuin olisi haluttu korostaa että Moskova elää arkeaan eikä välitä jonkun vanhuksen kuolemasta.

 

Tuhannet moskovalaiset jonottivat kärsivällisesti päästäkseen heittämään hätäiset jäähyväiset johtajalle, jota he kaikesta päätellen edelleen kunnioittavat. He edustivat varmasti vähemmistöä, mutta olivat elävänä todisteena siitä että yleistys ”ulkomailla kunnioitettu, Venäjällä vihattu” ei ihan joka suhteessa pidä paikkaansa.   Omasta puolestani voin vain toistaa, mitä Moskovasta noina perestroikan kevään vuosina 1985-1987 raportoin. Kaiken edellisinä vuosikymmeninä kokemansa jälkeen ihmiset olivat valmiit uskomaan, että toisenlainen maailma oli mahdollinen.

 

Mutta niin kuin nyt tiedämme, tehtävä oli mahdoton.  Pääsihteerinä Gorbatshovilla oli lähes rajaton valta, mutta sen käyttäminen yhteiskunnan demokratisointiin sisälsi sovittamattoman ristiriidan. Toiseksi, niin kuin kaikki muutoksen yrittäjät tietävät, jotkut haluavat edetä vielä nopeammin, toiset jarruttavat ja kolmannet – ne ovelimmat – toimivat kulissien takana , kampittavat ja korjaavat lopulta potin, kun aika on kypsä.  À la KGB.

 

Gorbatshovin elämäntyötä miettiessä joutuu suurten kysymysten äärelle. Mikä arvo on hyvillä aikomuksilla, jos ne eivät toteudu? Tosin ortodoksien kirkkoisä Johannes Krysostosomos sanoo, että Herra ”aikomuksenkin hyväksyy”. Toisaalta, Gorbatshov toteutti jotakin arvokasta – ainakin lännessä arvostettua – joka ei alkuperäisiin aikomuksiin kuulunut. Perestroikan läpiajo vaati glasnostia, sen loogisena seuraavana vaiheena sanastoon ilmestyi demokratizatsija, ja kaiken edellytykseksi osoittautui rauha, johon maailma jo hetken aikaa uskoi päässeensä.

 

Tekee pahaa kuvitella, millaisena Gorbatshov – kaiken muun kärsimyksen ohella – on kokenut elämänsä viimeiset vuodet ja varsinkin tämän vuoden, Putinin hyökättyä Ukrainaan.  Näennäisesti ei enää ole mitään jäljellä siitä, mitä hän sai aikaan. Mutta niin kuin entinen kollegani El País lehden Pilar Bonet (34 vuotta Moskovassa) sanoi: ”Viimeiset kuukaudet ovat tuhonneet hänen elämäntyönsä, mutta eivät hänen sanomaansa”.

 

(Enemmän Gorbatshovista blogissani 1.3.2021, jolloin hän täytti 90 vuotta)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 Aarne Tanninen, R.I.P.

 

Aarne Tanninen muistetaan  lähinnä Yleisradion pitkäaikaisena Washingtonin-kirjeenvaihtajana 1980-luvulla, mutta väitän että ehkä tärkeimmän osan journalistisesta  elämäntyöstään Yleisradiossa hän teki edellisellä vuosikymmenellä sen uutistoiminnan päätoimittajana. Tosin titteli siihen aikaan oli vaatimattomasti vain uutispäällikkö.

Minulla oli kunnia ja onni olla hänen suoranaisena alaisenaan ja työtoverinaan, TV-uutisten toimituspäällikkönä,  suurin osa tuosta vaikeasta vuosikymmenestä.  Nykyään on ehkä vaikea käsittää niitä ristikkäispaineita, joiden alaisena sähköistä journalismia silloin tehtiin Radiotalossa Fabianinkadun varrella ja etenkin uutuudenkarheassa televisiossa Pasilassa. Ylipolitisoitunut yhteiskunta - Tamminiemestä kouluneuvostoihin - oli juuri tajuamassa tv-julkisuuden merkityksen, ja tunku ruutuun oli kova.  Silloin valtaa pitäneet Neljä Suurinta Puoluetta olivat kaikki tyytymättömiä saamaansa kohteluun – miksi ei kuvattu kekripäiviä, miksi ei näytetty työväenlaulujuhlia – ja näkivät jokainen toimitukset täynnä vastustajiensa jäsenkirjan kantajia. 

 

Puhumattakaan sitten ulkopoliittisista paineista.  Neuvostoliiton olojen kriittinen käsittely oli lähes mahdotonta, kunhan nyt saatiin estetyksi edes niiden ylenmääräinen ylistely.

 

Kun uranuurtaja Ralf Friberg oli vuoden 1970 vaaleissa mennyt läpi eduskuntaan, oli hänen seuraajansa valinta uutistoiminnalle kohtalonkysymys. Onneksi valittiin Aarne Tanninen, jolla oli jo silloin kova maine Uuden Suomen ensimmäisenä Moskovan-kirjeenvaihtajana. Se tausta oli omiaan antamaan kanttia jatkossa, ja sitä tarvittiin.

 

Aarne otti ruorin ja ohjasi Yleisradion uutistoiminnan lippulaivaa rauhallisesti mutta jämäkästi kymmenen vuotta läpi myrskyjen, karikoita väistellen ja kurssin kuitenkin säilyttäen. Joskus vene kallistui uhkaavasti ja purjeet melkein viistivät vettä. Ihan kastumatta ei säilytty, mutta jollakin tavalla meno taas oikeni. Oli suurimmalta osalta Aarnen ansiota, että Yleisradion uutistoiminta selvisi pimeästä vuosikymmenestä ilman vakavia vaurioita.  Kuuluisat uutiskriteerit kehitettiin toimitusten työkaluiksi joilla torjua mm. puolueiden ja muiden tahojen epäuutistarjontaa.  

 

Lunta tuli tupaan milloin mistäkin suunnasta, mutta Aarne puolusti toimituksiaan ja toimittajiaan, mikä aina ei suinkaan ollut talon tapa.  Ja kun hän kymmenen vuoden vahtivuoron jälkeen jätti ruorin seuraajalleen, oltiin jo lähes selvillä vesillä.

 

Niin että kiitos, Aarne. R.I.P.

 

 

 

 

 

Sanktiot ja .ru

Internet on sotanäyttämö siinä kuin maa, meri, ilma ja avaruus.  Se pursuaa disinformaatiota muutenkin, ja sodan myötä tahti kiihtyy.   

Vastapuolen verkkosivuille voidaan hyökätä, niitä voidaan muokata ja pimentää, ja sen muillekin tärkeille toiminnoille voidaan tehdä fyysistä vahinkoa.  Mutta koska internet on tällä hetkellä ikään kuin  koko maailman käyttöjärjestelmä, jonka perustalle suuri osa kaikkea inhimillistä toimintaa rakentuu, sen kriittisiin resursseihin ei yleensä ole kajottu edes kriisitilanteissa.  Näihin resursseihin kuuluvat mm. IP-osoitteet, järjestelmä joka muuttaa sen numerosarjat domain-nimiksi (DNS), juuritiedosto jossa ovat domain-hierarkian ylimmän tason tunnukset ja juuripalvelimet eri puolilla maailmaa.  Kaikki muu onkin sitten hajautettu;  internet on kymmenientuhansien autonomisten tietoverkkojen verkko.  Keskeisiä resursseja on kuitenkin jonkun koordinoitava, ja tätä tehtävää hoitaa vuodesta 1998 lähtien Kaliforniassa rekisteröity voittoa tuottamaton yhtiö, kryptiseltä nimeltään Internet Corporation for Assigned Names and Numbers (ICANN).  

 

Tämä oli pitkä esipuhe, mutta välttämätön tausta ymmärtää tapahtumia yhdellä kapealla mutta kriittisellä lohkolla Venäjän aloittaman hyökkäyssodan aiheuttamassa myllerryksessä.

 

Viime sunnuntaina Ukrainan varapääministeri  Mykhailo Fedorov lähetti kirjeen ICANN:n CEO:lle Göran Marbylle pyytäen että ICANN ”kumoaisi” (revoke) Venäjän kansalliset

ylimmän tason verkkotunnukset .ru, .su ja .рф,  auttaisi niiden luotettavuuden takaavien TSL/SSL-varmenteiden poistamisessa ja sulkisi Moskovassa ja Pietarissa sijaitsevat juuripalvelimet.

 

Marby vastasi että tämä on enemmän kuin mitä ICANN

 voi tehdä, koska maakohtaisten tunnusten, ns. maajuurien,
hallintoihin sillä ei ole samanlaista sopimussuhdetta kuin geneerisiä  tunnuksia (esim. .com tai .net) hoitaviin yhtiöihin, eikä se voi myöskään vaikuttaa kolmansien osapuolien myöntämiin varmenteisiin puhumattakaan sulkea juuripalvelimia.

Marbyn mukaan ICANN:n tehtävä on pitää internet toiminnassa, eikä pysäyttää sitä:

 

ICANN is an independent technical organization that manages the Internet’s unique identifiers.

ICANN is a facilitator of the security, stability, and resiliency of these identifiers with the objective of a single, global, interoperable Internet. In our role as the technical coordinator of unique identifiers for the Internet, we take actions to ensure that the workings of the Internet are not politicized, and we have no sanction-levying authority. Essentially, ICANN has been built to ensure that the Internet works, not for its coordination role to be used to stop it from working.

 

Kysymys herätti viikon aikana kuumaa keskustelua ICANN:ia ympäröivässä monitoimijayhteisössä, jossa ovat edustettuina sekä sen kanssa sopimussuhteessa olevat ja muut tekniset toimijat että internetistä riippuvainen business, loppukäyttäjät ja – neuvoa-antavassa roolissa – lähes 200 valtiota ja erillistä talousaluetta.   Keskustelu varmasti jatkuu kun ICANN alkavalla viikolla pitää 73. yleiskokouksensa (virtuaalisena, niin kuin edellisetkin vuoden 2019 marraskuun jälkeen).  Saattaa olla vaikeata käsittää, miksi Venäjän ”kansallisen Internet-segmentin” paraatiovea ei voisi boikotoida siinä kuin pankkeja ja muita firmoja.

 

Tähänastisisesta verkkokeskustelusta päätellen ICANN-yhteisön valtaosa on ollut kuitenkin tyytyväinen CEO:n näkemykseen, siitä huolimatta että Venäjän hyökkäys on sen piirissä laajalti tuomittu. Miksi?

 

ICANN:n asema internetin tunnisteiden  neutraalina vartijana ei ole itsestään selvä.  Se oli Venäjän, Kiinan ja niiden hengenheimolaisten kritiikin kohteena jo vuosituhannen alun tietoyhteiskuntahuippukokouksissa  (WSIS 2003, 2005).  Syynä oli ICANN:in  amerikkalainen alkuperä  ja silloin vielä voimakas kytkös Yhdysvaltain kauppaministeriöön. Tämä lieka katkesi vuonna 2016 kun ICANN itsenäistyi.  Hyökkäykset laantuivat välillä mutta ovat nyt entisestään koventuneet osana geopoliittisen ilmapiirin muutosta.  Autoritaariset valtiot, jotka pystyvät rajojensa sisällä säätelemään internetin käyttöä mielensä mukaan, haluaisivat myös globaalin internetin valtioidenväliseen eli Kansainväisen Televiestintäliiton (ITU)  valvontaan  nykyisen  monitoimijamallin sijasta. Syyskuussa 2022 kokoontuvalle ITU:n Plenipot-kokoukselle on tehty vastaavia aloitteita. Voi vain kuvitella, millaista pontta Venäjän etc. vaatimukset saisivat jos se voisi  osoittaa ICANN:n toimineen periaatteitaan ja luottamustehtäväänsä vastaan poliittisista syistä. Se olisi ”gefundenes Fressen”, niin kuin sanotaan, valmiit argumentit lautasella tarjottuna.

 

Keskusteluissa on myös tuotu esiin, että sen jälkeen kun viimeisetkin riippumattomat tv- ja radiokanavat Venäjällä  on pantu kiinni – viimeisimpänä Eho Moskvyi – internet on ainoa henkireikä ihmisille jotka ovat tukehtumassa virallisen valhekoneiston propagandaan. Ukrainan ehdottama aktio ei sinänsä olisi sulkenut aukkoja ulkomaailmaan, mutta todennäköisesti Venäjän vastavetona olisi ollut Venäjän ”Runetin” irroittaminen globaalista verkosta, mitä on jo harjoiteltukin, ja mikä hyvin saattaa olla edessä joka tapauksessa sitä mukaa kuin Putin kiristää ruuveja tälläkin alalla .  Hyviä neuvoja ja parhaita käytäntöjä on varmasti saatavissa Kiinasta, joilla on ylivertainen kokemus muurien rakentamisesta kansallisen intranetin ympärille. 

ICANN:n kokouksessa nousee esiin myös mitalin toinen puoli eli että Ukrainan internet-yhteyksien ja Ukrainan kansallisen .ua-tunnuksen säilymistä pitäisi nyt kaikin tavoin auttaa ja tukea.  Tätä on korostettu ICANN:n At Large -käyttäjäyhteisön virtuaalikokouksissa viime päivinä.  

Eri asia kuin infrastruktuuri on sitten sisältö, jonka kanssa ICANN:lla ei ole tekemistä. Disinformaation torjuminen on jo vuosia ollut Euroopan unionin asialistalla, ja sen jatkoksi ainakin minun mielestäni sopii hyvin EU:n neuvoston maanantainen päätös kieltää Russia Todayn ja Sputnikin lähetykset, mukaan luettuna verkossa, koko unionin alueella.

 

 

 

 

Absurdi teatteri pohjusti sotaa

”Putin polttaa talosi, mutta hankkii ennen sitä asianmukaisen luvan avotulen sytyttämiseen.”

Sitaatti on tarttunut mieleeni viime viikkojen loputtomasta kommenttitulvasta, enkä enää muista kuka sen sanoi, mutta mielestäni se osuu nappiin, tälläkin kerralla.

Venäjän hyökkäystä Ukrainaan edelsi retorinen ja kvasijuridinen tulivalmistelu, jonka ensimmäiset kranaattikuopat löytyvät jo vuosien takaa, vaikka iskemiä ei välttämättä silloin noteerattu. Viime heinäkuussa jysähti 7 000 sanan vahvuinen, tieteellistä otetta tavoitteleva esseepommi jolla presidentti Putin todisteli että ukrainalaiset eivät ole kansa eikä Ukraina maa, eli vähän niin kuin neuvostoaikainen sananparsi sanoo: ”Kana ei ole lintu, eikä … ulkomaa”  (Курица не птица, …  не заграница).  Pisteviivojen tilalle saattoi silloin laittaa mollattavan maan nimen, joskus Mongolian, joskus jopa Suomen.

Valmistelut huipentuivat viikko sitten Venäjän televisiossa esitettyyn absurdiin poliittiseen teatteriin, jossa kuninkaan vasallit, satraappikuntien käskynhaltijat ja hoviväki vannovat uskollisuutta sotaan lähtevälle herralleen. Muodollisesti kysymys oli Ukrainan separatistialueiden tunnustamisesta itsenäisiksi valtioksi.  Turvallisuusneuvoston jäsenet - tärkeimmät ministerit, voimavirastojen johtajat ja presidentin alueelliset edustajat - kävivät jokainen vuorollaan puhujapöntössä kannattamassa sitä, jotkut vakuuttavammin äänenpainoin kuin toiset. Ulkomaantiedustelun päällikkö (ehkä tähyillen kauemmas kuin muut, viran puolesta)  tosin ilmoitti kannattavansa alueiden liittämistä Venäjään, mistä seurasi Putinin moittiva katse ja nopea oikaisu. Tällä tavalla poliittinen eliitti  sitoutettiin siihen, mitä tuleman piti, ja pantiin kantamaan siitä vastuuta. Toisin kuin ennen Georgian tai Krimin operaatioita, tällainen näytelmä katsottiin nyt tarpeelliseksi, ja sodan kulku onkin osoittanut, että vastuun jakajia saatetaan vielä tarvita.  Näytelmän lavastus – Putin ikään kuin valtaistuimella lippujensa edessä, kaikki muut kunnioittavan välimatkan päässä pikku tuoleillaan – toi visuaalisen lisänsä painostavaan tunnelmaan.

Tapahtumat seurasivat toisiaan nopeasti. Samana iltana Putin ilmoitti tunnustavansa tasavallat ja solmivansa niiden kanssa ystävyys- ja avunantosopimukset, jotka tuossa tuokiossa allekirjoitettiin. Samoilla kynänvedoilla lensivät historian tunkiolle Minskin sopimukset, joiden avulla Putin olisi voinut halutessaan pitää Ukrainaa pihdeissään vaikka loputtomiin, ja säätää konfliktin kuumuutta kuin lämpöpatterin nupista. Eli ratkaisua oli nyt päätetty hakea toisella tapaa.  Kun hän samaan aikaan kuitenkin vakuutti että Venäjä ei halua sotaa, jatkoi muu maailma arvuutteluaan hänen aikeistaan, vaikka Yhdysvallat esitti yhä täsmällisempiä tiedustelutietoja sodan alkamishetkestä.  Sun Tzun koulukunta toisti että paras taistelu on sellainen, joka voitetaan ennen ja ilman sen alkamista. Vastakkaista koulukuntaa voisi nimittää vaikka tshehovilaiseksi (”Jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä tulee ampua jotakin”).  Vanja-enon pistoolin sijasta  Twitterin ja TikTokin videopätkiin oli nyt pantu nähtäville kolme neljäsosaa koko maan taistelujoukoista ja -kalustosta.

 

Varhain keskiviikkoaamuna  Putin julisti alkaneeksi ”sotilaallisen erityisoperaation”, tarkoituksena puolustaa uunituoreita liittolaisia Ukrainan väitettyjä hyökkäyksiä  ja ”kansanmurhaa” vastaan. Väitteiden tueksi suunnitellut mittavat provokaatiot menivät kuitenkin mönkään, kun Yhdysvallat paljasti ne etukäteen.   Huonosti Venäjän kannalta näyttää myös menneen sen  hyökkäys, kun sotaa  nyt on käyty neljä vuorokautta. Pääkaupunki Kiova ja muut tärkeimmät kaupungit ovat yhä Ukrainan hallussa ja venäläiset kärsineet kovia tappioita. Ja kun arki huomenna alkaa, iskevät sanktiot.

 

Siitä lähtien kun Venäjä joulukuussa julkaisi vaatimuslistansa, on väitelty siitä, mikä sen varsinainen tavoite on – onko fokus Ukrainassa ja muu vain säestystä ja pelottelua, vai onko Ukraina vain sivujuoni paljon laajemmassa yrityksessä, joka pyrkii luomaan uuden järjestyksen Eurooppaan tai – yhteistyössä Kiinan kanssa – koko maailmaan. Keskustelu painui ymmärrettävästi taka-alalle sodan alkaessa, mutta jäljellä on yhä vaikeus hahmottaa Ukrainaan kohdistuvan vimman suhdetta kokonaisuuteen. Yhdessä monista asiaa käsitelleistä webinaareista bongasin hyvän metaforan sipulista ja sen sisäkkäisistä kuorista, joita voi irrotella eri tavoin. Päätavoite on kyllä selvä: NATO:n kaikinpuolinen heikentäminen, joka Venäjän nollasumma-ajattelussa on sen oman turvallisuuden edellytys. Mutta vaikka se löi vaatimuslistat pöytään ilmoittaen että tämä ei ole à la carte, vaan menyy ja kaikki on nieltävä, se tietää erinomaisen hyvin että sillä tavalla kansainvälisiä neuvotteluja ei ole tapana käydä.

 

Siinä kaukaiselta tuntuvassa vaiheessa, jolloin Venäjä lähetteli kirjeitä eri tahoille, sai vastauksia ja vastasi niihin, alkoi jo hahmottua mahdollinen asialista aserajoituskeskusteluille. Venäjä vähätteli tätä tematiikkaa omien vaatimustensa rinnalla, mutta suostui paremman puutteessa kuitenkin keskustelemaan siitäkin. Yhdysvallat tarjosi neuvotteluja lyhyen ja keskimatkan ohjuksista Euroopassa, ja ballistisia aseita koskevan START-sopimuksen jatkoneuvottelujen aloittamista hyvissä ajoin sekä uudenlaista transparenssimekanismia, jolla poistettaisiin Venäjän pelkoja Romaniaan ja Bulgariaan sijoitettujen amerikkalaisohjusten suhteen. Venäjän siihen 17. helmikuuta antamasta vastauksesta neljännes käsitteli suhteellisen asiallisesti ja seikkaperäisesti näitä ”toisarvoisia” asioita, ja piti mahdollisena vastavuoroista läpinäkyvyyttä niin että myös Iskander-ohjuksia tulisi mekanismin piiriin.   Olisi ehkä ollut mahdollisuus aloittaa neuvottelut näistä oikeista asioista samalla, kun rituaalinomainen riitely olisi jatkunut Putinin listan ylimitoitetuista vaatimuksista.  Samalla tavalla kylmän sodan aikaan tehtiin kärsivällistä työtä aseriisunnan eteen ja päästiin lopulta tuloksiin, vaikka periaatteiden tasolla vallitsi ideologisten blokkien sovittamaton ristiriita. Mutta sitten Venäjä aloitti sodan ja nämäkin idut jäivät telaketjujen alle.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kylmää sotaa pukkaa 

(Julkaistu Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton verkkosivuilla 2.2.2022)

Kylmää sotaa pukkaa nyt joka suunnalta.  Samalla kun Suomessa on innostuttu keskustelemaan, missä asennossa maa ko. aikana menneisyydessä oli, näyttäytyy uuden kylmän sodan haamu maailmanpolitiikan kovasti todennäköisenä tulevaisuudenkuvana.

 

Peruutuspeilistä katsoen etäisyydet lyhenevät ja maisema tiivistyy.  Lähes puoli  vuosisataa  historiaa kiteytyy muutamiin mielikuviin ja kollektiivisiin muistijälkiin: Kuuban kriisi, ydinasekokeet, Berliinin muurin rakentaminen ja purkaminen. Kennedy ja Hrustshev (joka paukutti kengällään pöytää YK:ssa), Reagan ja Gorbatshov.

 

Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa

Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa, totesi jo Herakleitos (n. 535 – 475 eaa.) eikä kylmään sotaan voi noin vain palata takaisin. Tai ainakin pitää määritellä edes muutaman vuoden tarkkuudella, mihin kohtaan aikakoneen haluaa laskeutuvan.  Vuosien 1945 ja 1990 välillä oli monenlaisia jaksoja, oli kriisejä ja sovittelua, jännityksen kiristymistä  ja liennytystä, paksahtelua ja pitkäjänteistä puurtamista kohti konsensusta. Kylmä sota oli kaikkea muuta kuin yksi yhtenäinen aikakausi.

 

Kylmä sota alkoi pian sen jälkeen kun ”kuuma” konflikti päättyi, Neuvostoliiton riitautuessa entisten aseveljiensä kanssa. Alkuvaiheessa oli kova kovaa vastaan. Uhkavaatimuksia esitettiin ja haasteita heitettiin. Polttopisteessä oli Länsi-Berliini, Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen keskelle jäänyt saareke, josta se yritti häätää entiset liittolaisensa pois kaikin keinoin.  Vuonna 1961  tapahtui erityisen paljon. Berliini halkaistiin muurilla kahtia, Novaja Zemljalla räjäytettiin kaikkien aikojen ydinpommi, ja sitten tietysti oli vielä Suomen noottikriisi.  Ei tarvinnut miettiä, kun Aamulehden päätoimittaja Jaakko Hakala syksyllä kysäisi, olisiko nuorella reportterilla halua siirtyä ulkomaantoimitukseen.

 

 

Yritimme hahmottaa maailmaa kylmän sodan prosesseina

 

Aamulehden esikuva oli (Manchester) Guardan, eikä vain manselaisuuden takia. Ulkomaanseuranta otettiin vakavasti, vaikka omia kirjeenvaihtajia ei ollut.  Sen sijaan hankittiin Dagens Nyheterin laajan kirjeenvaihtajaverkon palvelu, josta listavuorolainen käänsi pari-kolme juttua illassa.   Ulkomaantoimitus kävi jatkuvaa taistelua elintilasta lehden sivumäärän vaihdellessa ja kieltäytyi olemasta haitari joka venyi tarvittaessa aukeamaksi tai supistui yhdeksi irtokuvaksi.  Lopulta meille taattiin oma ulkomaan sivu, jonka yläosaan ei otettu määräpaikkailmoituksia ja joka taitettiin ulkomaantoimituksessa piirretyn ”sheeman” mukaan.  Me hahmotimme  maailmaa itsellemme ja lukijoille useina toisiinsa liittyvinä prosesseina ja pyrimme seuraamaan ainakin tärkeimpiä niistä päivästä toiseen.  Kahdeksan palstan broadsheet tarjosi mahdollisuuden kertoa lukijalle typografian ja layoutin keinoin, mikä juttu oli mielestämme tärkeä ja mikä vähemmän sitä, ja miten ne liittyivät toisiinsa. Viitekehyksenä oli kylmä sota, idän ja lännen vastakkainasettelu, jonka olimme sisäistäneet vallitsevana ja pysyvänä, ja jota yritimme jäsentää maailman mitassa.

 

 

  Rotaatio seis, kysymysmerkki pois

 

 

Tilanne kärjistyi syksyllä 1962. Neuvostoliiton ohjukset olivat matkalla Kuubaan. Olin iltavuorossa lokakuun 22.  päivänä, kun odotettiin presidentti John F. Kennedyn puhetta. Tavallisuudesta poiketen sisältö ei ollut vuotanut, eikä kukaan tiennyt edes sitä, kohdistuivatko Yhdysvaltain toimet Berliiniin, Kuubaan vai minne. Aika kului ja toimitussihteeri kävi kuumana. Mikä on etusivun juttu, mikä on otsikko?   Arvovaltainen senaattori Kenneth Keating  oli esittänyt arvelun, että Kennedy pysäyttää Kuubaan matkalla olevat neuvostoalukset. Sillä mentiin, kun ei muutakaan ollut, ja otsikko oli ”Kennedy saartaa Kuuban?” Kun sitten UPI:n printteri alkoi kilistä (kyllä, tärkeät uutiset tulivat kellojen kanssa) ja välitti Kennedyn puheen, pysäytettiin rotaatio ja meislattiin kysymysmerkki pois. 

 

Kuuban kriisiä ja sen merkitystä kylmän sodan vedenjakajana varmasti analysoidaan ensi syksynä enemmänkin, kun 60 vuotta tulee täyteen.  Hrustshev ja Kennedy kävivät kurkistamassa kuiluun, ja perääntyivät yhdessä  sen partaalta. Tuloksena oli sarja sopimuksia – ydinkoekielto, ydinsulkusopimus jne. -  joiden perusta  kesti, ei tosin täysin ilman vaurioita, läpi vuosikymmenien ja joiden päälle pystyttiin hyvinä aikoina rakentamaan lisää asevalvontaa ja – rajoituksia.

 

Takuuvarman molemminpuolisen tuhon (Mutual Assured Destruction) doktriini nosti kynnystä käyttää aseita – tavanomaisiakin, jotka olisivat käynnistäneet vastavuoroisen eskalaation vääjäämättömän mekanismin kohti ydinaseita.  Sattuva lyhenne MAD muistutti siitä, että tietynasteinen laskemattomuus oli sisäänrakennettu uskottavaan pelotteeseen. Toisaalta täytyi uskoa että   järki voittaa ja kauhun tasapaino säilyy. Se ei ollut miellyttävä olotila, mutta kuitenkin tasapaino, jota varottiin horjuttamasta, ja vähitellen päästiin myös kauhun tasoa laskemaan.

 

Pitkät linjat erillään rutiininomaisesta riitelystä

 

Syytökset ja vastasyytökset sinkoilivat Moskovan ja Washingtonin välillä,  disinformaatio ja vaikutusyritykset olivat arkea jo silloin.    Nokittelusta  sai kyllä vetävän otsikon, mutta varsinaisena haasteena oli yrittää nähdä sumun lävitse mitä todella tapahtui, ja pitää pitkät linjat erillään rutiininomaisesta riitelystä.

 

Teimme kollegojen kanssa Moskovassa 1980-luvulla varmasti satoja juttuja tahmeasti etenevien ja välillä katkeilevien euro-ohjusneuvottelujen vaiheista.  Kun juttumappeja nyt silmäilee, miettii miten katsojat ja kuulijat tuon kaiken mahtoivat ottaa – jaksoivatko laukaisualustojen, kantomatkijen  ja tuhovaikutusten yksityiskohdat kiinnostaa, aiheuttivatko ne pelkoa, vai koettiinko jutut vain rauhoittavana taustamusiikkina: ei hätää, neuvottelut jatkuvat.

 

 

Erilainen kuin kylmä sota 1.0

 

Se, mitä nyt otsikoissa nimitetään uudeksi kylmäksi sodaksi, poikkeaa aika tavalla alkuperäisestä. Vastakkain ovat edelleenkin Yhdysvallat ja Neuvostoliiton seuraajavaltio Venäjä, mutta näyttämölle on uudessa roolissa ilmestynyt Kiina, ja myös yhdistynyt Eurooppa on nyt – itsekritiikistä huolimatta - jotakin muuta kuin silloinen kahtia jaettu manner. Globalisaation ja sen mukana kehittyneen keskinäisriippuvaisuuden verkot sitovat kaikkia osapuolia , ja niiden repiminen saattaa johtaa yllättäviin seurauksiin. 

 

Nykyisessä digitaalimaailmassa tietyn tuhovaikutuksen aikaansaamiseksi ei välttämättä enää tarvitse hajottaa paikkoja, ei ainakaan pommittamalla.  Tieto- ja sähköverkkoja ja muuta kriittistä infrastruktuuria voidaan lamauttaa ja vahingoittaa muutenkin.  Internet on avannut ennennäkemättömät mahdollisuudet viestiä ja vaikuttaa - muokata mielialoja, kylvää epäluuloja ja sekaannusta, heittää kaikin tavoin hiekkaa vastapuolen rattaisiin. Uutta on esimerkiksi se, että Venäjän sotakaluston kokoontumisajoja aina Siperiasta saakka Ukrainan rajojen tuntumaan on voitu seurata paitsi satelliittikuvista, myös venäläisten kännykkäkuvaajien Twitter-tileiltä, joiden videoissa vyöryvät päättymättömät junat kohti länttä panssarivaunuilla ja maastoajoneuvoilla lastattuina. Mutta onko tämä urheaa kansalaisjournalismia vai taitavaa hybridivaikuttamista, mene ja tiedä…

 

Kaiken kaikkiaan, rauhan ja sodan raja on entisestään hämärtynyt, eikä välttämättä ole yhtä yksiselitteistä kuin ennen, milloin hyökkääjä ylittää Rubiconin, nykykielellä punaisen viivan.

 

Mutta selkein ero on siinä, että Venäjä nyt vaatii 30 vuoden historian takaisinkelausta ja sitten tilanteen  jäädyttämistä maailman tappiin sekä kävelee yli ETYK:n Helsingin päätösasiakirjan,   joka oli johtoloistona 15 vuoden ponnisteluille kylmän sodan lopettamiseksi. Vaatimuksille  on vaikea löytää vertauskohtaa edes kylmän sodan alkuvaiheista.

Yhdysvalloissa oli kyllä harkinnassa Neuvostoliiton rollback Itä-Euroopasta, mutta voitolle pääsi  containment, patoamispolitiikka.   Ultimaatumin  ylimitoituksen syytä ja tavoitetta arvaillaan lännessä  äimän käkenä,  eikä ole kaukana epäilys, että valmiiksi sopimusluonnoksiksi kirjoitetut listat oli tarkoitettukin hylättäviksi, mikä sitten olisi tekosyy uhatuille  ”sotilasteknisille” toimille.  Termin merkitystä on arvailtu; edellisen kylmän sodan aikaisessa Neuvostoliiton sotilastietosanakirjassa (v. 1983) ”sotilastekninen ylivoima” tarkoittaa maan tai maaryhmän aseistuksen ja  varustuksen laadun ja määrän sekä muiden puolustuskyvyn tekijöiden kokonaisuuden ylivertaisuutta. Sellainen on nyt koottu Ukrainan ympärille.

 

Kelpaako exit ramp Venäjälle?

 

Yhdysvaltain  ja NATO:n vastauksissa luonnollisesti  torjuttiin Venäjän vaatimukset, mutta tarjottiin samalla kunniallinen exit ramp,  neuvotteluja mm. aseiden valvonnasta ja sijoittelusta. Venäjän vastaus että myös näistä ”toissijaisista” asioista voidaan keskustella ja ns. Normandian ryhmän seuraavan tapaamisen sopiminen kahden viikon päähän antavat toivoa siitä että jonkinlainen neuvottelukontakti säilyy, miten tapahtumat muuten etenevätkin.  Esimerkkejä löytyy kyllä edellisen kylmän sodan ajalta…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

.