"Väärä mies siihen hommaan"

Bob Woodwardin tyly loppuarvio 

Bob Woodwardin viime tiistaina (15.9.) ilmestyneen uuden Trump-kirjan (”Rage”) ennakkojulkisuuden uutispommi oli paljastus että presidentti jo varhaisessa vaiheessa ymmärsi – ja kertoi kirjoittajalle – miten vakava uhka COVID-19 on, samalla kun hän julkisesti vähätteli vaaraa viikkokausia.  Saman tien alkoi mediakeskustelu, oliko väärin että Woodward säästi skuupin kirjaansa eikä julkistanut sitä heti.

 

 

 

Koronakriisi hallitsee kirjan kerrontaa kuluvan vuoden osalta, siitä alkaen kun tri Anthony Fauci bongasi sanat Kiina, uusi virus ja ”märkä tori” käydessään rutiininomaisesti sähköpostejaan lävitse joulukuun lopussa.  Kirjan viimeiset toistasataa sivua ovat raportti sekavista tunnelmista komentosillalla valtiolaivan luoviessa kansanterveyden, talouden ja politiikan vaatimusten ristiaallokossa.

 

Kirjan alkupuoli avaa näkymän Valkoisen talon kotonaa edeltäeeseen arkeen sellaisena kuin puolustusministeri Jim Mattis, ulkoministeri Rex Tillerson, tiedustelujohtaja (Director of National Intelligence) Dan Coats, varaoikeusministeri Rod Rosenstein ja muut lähipiirin miehet sen näkivät ennen kuin kyllästyivät ja erosivat. Heidän kertomuksensa vahvistavat aikaisempien Trump-kirjojen antamaa kuvaa presidentistä, joka katsoo tietävänsä kaikki asiat paremmin kuin kukaan muu, joka uskoo pystyvänsä  ratkaisemaan minkä tahansa ongelman tekemällä diilin ja jonka nopeat mielenmuutokset ajavat avustajat hermoromahduksen partaalle.  Tai eroamaan, niin kuin Mattisin, sen jälkeen kun Trump oli vetänyt maton alta paitsi häneltä, myös Yhdysvaltain tärkeimmiltä liittolaisilta.

 

 ISIS:n vastaisen liittoutuman neljäntoista merkittävimmän joukkoja asettaneen maan puolustusministerit olivat olleet koolla Ottawassa 6.12.2018 ja hyväksyneet Yhdysvaltain näkemyksen että taistelu ei ole ohi, vaan sitä on jatkettava. Mattis palasi huojentuneena Washingtoniin. Mutta 19.12.2018 Trump tviittasi että ISIS on voitettu ja Yhdysvallat vetäytyy Syyriasta. Mattisin mitta täyttyi, kun hän mietti mitä Ottawan kokouksen osanottajat nyt ajattelivat hänestä.

 

His first thought: How could we break with our allies? His second was the timing: It was just two weeks after the Ottawa meeting with all the commitments and pledges. He sat there and thought, my God, they’re going to think I lied to them. They won’t believe that I had no idea about this. And now we’re going to leave them high and dry.

 

Woodward, Bob. Rage (p. 139). Simon & Schuster. Kindle Edition.

.

+++++++

 

Miksi Trump jatkuvasti muuttaa mieltään, miksi päätökset pyörretään ja sopimukset rikotaan?  Vävy Jared Kushner selittää asiat parhain päin: appiukko tottui kiinteistöalalla siihen että diili pitää vasta kun kaikista yksityiskohdista on sovittu. Kushnerin mielestä kyse on mekanismista, jolla Trump varjelee itseään vedätykseltä. Jos häneltä haluaa nopean ratkaisun, se käy syöttämällä hänelle sopivaa informaatiota. Mutta vastakkaisen ratkaisun kannattajat kyllä löytävät hänet, ja silloin mieli muuttuu.

 

“He almost uses his ability to read people and keep people off balance as his best filter to determine when somebody is trying to pull something on him. He knows that he’s kind of the final funnel before a decision. He’s very good at kind of knowing when somebody is bullshitting him.”

 

Woodward, Bob. Rage (p. 146). Simon & Schuster. Kindle Edition.

 

Kushner neuvoi myös tutustumaan neljään tekstiin, jos haluaa ymmärtää presidenttiä. Ensimmäinen: Wall Street Journalin Pulitzer-palkitun Peggy Noonanin kolumni vuodelta 2018: “He’s crazy… and it’s kind of working”. Toinen:  Alice in Wonderland  (Liisa ihmemaassa)  ja siinä erityisesti  Irvikissan elämänohje: ellet tiedä, mihin olet menossa, jokainen polku vie sinut sinne. Kolmas: Chris Whipplen kirja Valkoisen talon kansliapäälliköistä  (The Gatekeepers: How the White House Chiefs of Staff Define Every Presidency),  jonka uuteen painokseen oli lisätty ”uusi luku Trumpin hallinnon kaaoksesta”, niin kuin Amazon sitä mainosti. Whipple kirjoittaa että ensimmäisenä virkavuotenaan Trumpilla ”ei selvästi ollut mitään käsitystä miten hallita”, mutta hän ei halunnut noudattaa kahden ensimmäisen kansliapäällikkönsä (Reince Priebus ja John Kelly) neuvoja. Johtopäätös: Trump on Trump, kuka tahansa hänen kansliapäällikkönsä onkaan.  Neljäs:  Scott Adamsin Win Bigly: Persuasion in a World Where Facts Don’t Matter. Adamsin mukaan Trumpin virheelliset väittämät eivät ole valitettavia erehdyksiä tai eettisiä horjahduksia, vaan tekniikka jolla hän pystyy luomaan ”toisen todellisuuden”. Ihmiset  muistavat vain että hän perusteli näkemyksensä, ei pyytänyt anteeksi ja että vastustajat  haukkuivat häntä valehtelijaksi, niin kuin aina.

 

Woodward oli äimän käkenä Kushnerin lukulistan edessä:

 

When combined, Kushner’s four texts painted President Trump as crazy, aimless, stubborn and manipulative. I could hardly believe anyone would recommend these as ways to understand their father-in-law, much less the president they believed in and served.

Woodward, Bob. Rage (p. 259). Simon & Schuster. Kindle Edition.

Omasta puolestani voisin lisätä listalle vielä yhden: Trumpin omaelämäkerran The Art of the Deal,  jossa hän kertoo miten valtasi Manhattanin.  Trump toimii  presidenttinä samalla tavalla kuin kiinteistöbisneksessä ja tarkastelee johtamansa maan ja koko maailman poliittista karttaa potentiaalisia diilejä etsien.

 

+++++

 

Oma lukunsa (myös kirjaimellisesti – Kindle-painoksen luku 25) on sitten Trumpin ja Kim Jong-unin kirjeenvaihto jonka Woodward sai käsiinsä, 27 kirjettä joista vain kaksi oli julkaistu aikaisemmin.  ”Love letters”, niin kuin ne heti ristittiin mediassa,  olivat osa Yhdysvaltain ja Pohjois-Korean suhteiden vuoristorataa, joka Trumpin ensimmäisen virkavuoden kesällä syöksyi lähes sodan kuiluun mutta joka jo seuraavina kahtena vuonna (2018-2019) kohosi kolmasti huipputasolle, tosin ilman konkreettisia tuloksia.  Kirjeenvaihto tapaamisten välillä tihkuu teennäistä ystävyyttä mutta maireiden lauseiden  takana käydään kovaa kiistaa Pohjois-Korean ydinaseriisunnan  ehdoista. Kim muisteli Singaporen tapaamista jouluna 2018:

Even now I cannot forget that moment of history when I firmly held Your Excellency’s hand at the beautiful and sacred location as the whole world watched with great interest and hope to relive the honor of that day. As I mentioned at that time, I feel very honored to have established an excellent relationship with a person such as Your Excellency. As the new year 2019 approaches, critical issues that require endless effort toward even higher ideals and goals still await us. Just as Your Excellency frankly noted, as we enter the new year the whole world will certainly once again come to see, not so far in the future, another historic meeting between myself and Your Excellency reminiscent of a scene from a fantasy film.

 

Woodward, Bob. Rage (pp. 173-174). Simon & Schuster. Kindle Edition

 

Trump vastasi samaan sävyyn, korostaen että vain he kaksi voivat päästä suuriin tuloksiin:

 

I just received your letter and very much appreciate your warm feelings and thoughts. Like you, I have no doubt that a great result will be accomplished between our two countries, and that the only two leaders who can do it are you and me.”

 

Woodward, Bob. Rage (p. 174). Simon & Schuster. Kindle Edition.

 

Woodward toteaa että CIA ei koskaan pystynyt selvittämään, kenen käsialaa Kimin kirjeet Trumpille olivat.  Analyytikot ihailivat tuntemattoman haamukirjoittajan taitoa löytää tarkalleen oikea tapa imarrella Trumpia ja vedota hänen haluunsa loistaa historian näyttämöllä. 

 

+++++++

 

 

Kirjan suurin sensaatio on kuitenkin, että Trump suostui Woodwardin haastateltavaksi sitä varten, eikä vain kerran vaan 18 kertaa. Miksi?

Yksi syy voi olla Woodwardin status kansakunnan kirjakaapin päällä.  Kaikkien presidenttien piirteitä ei hakata Mt. Rushmoren graniittiin, mutta Bob Woodwardin raporttien sivuille on ikuistettu jokainen puolen vuosisadan ajalta. Trump kertoi, että hän olisi halunnut antaa haastattelun jo tämän edellistä kirjaa varten, mutta avustajat pimittivät yhteydenottopyynnöt.  CNN:n Chris Cillizza muistuttaa että jokainen, jota Woodward lähestyy haastelupyynnöllä, tuntee itsensä imarrelluksi. Samalla herää toivo: jos pystyt vakuuttamaan Woodwardin omasta erinomaisuudestasi, muun median kritiikistä huolimatta, historia muistaa           sinut sellaisena kuin haluat. Cillizzan mukaan tämä on ollut kaikkien presidenttien motiivina yhteistyöhön Woodwardin kanssa. 

 

And never more so than with Trump, who is not only obsessed with how he is covered and what his legacy will be but also has a superhuman belief in his ability to talk his way in or out of almost anything. Trump views himself as a master manipulator, someone who is so good at reading other people that he knows how to get what he wants even as they think they are getting what they want.

 

Chris Cilliza, CNN, ”Here’s ‘exactly’ why Donald Trump talked to Bob”, September 9,2020

 

Woodward itse sanoo, ettei täysin ymmärrä,  miksi Trump halusi yhteistyötä.  Ehkä Trump halusi antaa  itsestään kuvan  luotettavana lähteenä. Sitä hän on ajoittain, joskus taas täysin epäluotettava, Haastattelut osoittavat että hän horjuu, välttelee ja ajoittain laistaa kansakunnan johtajan roolista,  päinvastaisesta retoriikasta huolimatta, sanoo Woodward.

 

 

Haastattelut tehtiin viime vuoden joulukuun ja tämän vuoden heinäkuun välillä. Suurin osa tehtiin puhelimitse, mutta joitakin myös Valkoisessa talossa ja Mar-a-Lagossa.  Ensimmäinen haastattelu 5.12. koski Pohjois-Koreaa. Trump tuotatti työpöydälleen kuvia, joissa hän astuu aselepolinjan pohjoispuolelle Kimin hymyillessä, ja sanoi että vaara maiden suhteissa on vähentynyt, ”koska hän pitää minusta.” Trump sanoi myös pitävänsä Kimistä, ja että he tulevat hyvin toimeen. Mutta Trump kiisti naivisti uskovansa että kaikki menee loistavasti: 

 

”He’s a very tough cookie. And he is smart, very smart.”

 

Woodward, Bob. Rage (p. 183). Simon & Schuster. Kindle Edition.

Woodward teki toisen haastattelun juuri edustajainhuoneen nostettua virkasyytteen, mutta se ei Trumpia näyttänyt huolettavan. Keskustelu siirtyi jälleen Koreaan. Woodward halusi kysyä huipputapaamisista, mutta Trumpia kiinnosti enemmän sadatella, miksi Yhdysvallat panee rahaa Etelä-Korean puolustamiseen, vaikka tämä on rikas maa, ja sama koskee Japania. Kun Woodward sai hänet palaamaan Singaporen tapaamiseen Kimin kanssa, Trumpin mieleen tulivat ensimmäisenä sadat tv-kamerat ja mahtava ilmainen mediajulkisuus, jota se merkitsi.  Woodward penäsi edelleen Trumpin arviota Kimistä ja sai lopulta vertauksen kiinteistöalalta: Kim lupaa  yhteistyötä, mutta hänen on tosi vaikeata luopua ydinaseista. Hän on kauppaamassa taloaan, mutta pitää siitä niin paljon ettei kuitenkaan raatsi myydä. Keskustelu polveili, pompahti välillä Trumpin setään joka oli opettanut sähkötekniikkaa MIT:ssa ja kääntyi sitten Kiinan kautta yllättävään toteamukseen menetetyistä mahdollisuuksista Venäjällä – kaikki tietysti Venäjä-tutkinnan syytä:

 

“We could do such great things with Russia, but because of the phony Russia investigation—started falsely and corruptly and illegally now as it turns out—but because of that, you know, we’re held back. And he knows that too. Putin said to me in a meeting, he said, it’s a shame, because I know it’s very hard for you to make a deal with us. I said, you’re right.”

 

Woodward, Bob. Rage (p. 194). Simon & Schuster. Kindle Edition.

Ja näin edelleen…

 

Kirjassa selostetut keskustelut näyttäytyvät lukijalle usein jonakin muuna kuin haastatteluna, ainakaan sellaisena kuin termi yleensä ymmärretään: toinen kysyy, toinen vastaa.  Joskus ne menevät väittelyksi, joskus filosofisen pohdinnan tasolle. Joskus tuntuu että Woodwardille puhumisella sinänsä on Trumpille  mekittävä funktio.  Korona-kriisi pakottaa  keskittymään haastatteluissakin, ping-pong (niin kun Woodward poukkoilua nimittää) aiheesta toiseen ja kolmanteen vähenee.

 

Haastattelujen tallennusta kertyi kaikkiaan 10 tuntia.  Woodwardin kärsivällisyydellä ja journalistisella taidolla niistä suodattuu kirjaan autenttinen kuva presidenttikauden kolmesta ja puolesta vuodesta sellaisena kuin Trump itse sen näkee. 

 

Epilogissa Woodward kertoo, millaisena hän sen näkee, eikä arvio ole mairitteleva. Woodward palaa Trumpin helmikuiseen tuntemukseen että ” joka oven takana voi olla dynamiittia.”  Woodward käsitti silloin Trumpin pelkäävän jotakin ulkopuolista tapahtumaa joka sekoittaisi pelin. Nyt hän päätyi tulokseen että dynamiitti oli Trump itse, ja hän luettelee miksi:

 

The oversized personality. The failure to organize. The lack of discipline. The lack of trust in others he had picked, in experts. The undermining or the attempted undermining of so many American institutions. The failure to be a calming, healing voice. The unwillingness to acknowledge error. The failure to do his homework. To extend the olive branch. To listen carefully to others. To craft a plan.

 

Woodward, Bob. Rage (p. 386). Simon & Schuster. Kindle Edition.

 

Kirjan viimeisinä sanoina on Woodwardin tyly loppuarvio: kun Trumpin suoritusta presidenttinä arvioidaan kokonaisuutena, voin tulla vain yhteen johtopäätökseen: hän on väärä mies siihen hommaan.

 

 

 

 

 

 

Kirjoja soikeasta salista

Valkoisen talon länsisiipi ja erityisesti sen 76 neliömetrin soikea sali (Oval Office) ovat näyttämönä amerikkalaisen tietokirjallisuuden erityiselle lajityypille, joka penkoo presidentin päätösten ja muun toiminnan taustoja. Niistä kirjoittavat sekä mukana olleet toimijat, usein tekojaan puolustellen, että journalistit. Ensinmainittujen uranuurtaja oli Eisenhowerin puheenkirjoittaja Emmet John Hughes (The Ordeal of Power), ja hänen polkuaan ovat seuranneet lukemattomat talon työntekijät, mukaan luettuna Traphes l. Bryant, joka huolehti talon kennelistä neljällä vuosikymmenellä (Dog Days in the White House).  Genren journalistinen mestarihahmo on jo puoli vuosisataa ollut Bob Woodward, jonka 20 kirjaa kattavat kahdeksan presidenttiä.  Sarja alkaa Richard Nixonista, jonka eroon Woodwardin  ja kollegansa Carl Bernsteinin raportoinnilla Washington Postissa oli ratkaiseva vaikutus.

Woodwardin kirjoista ymmärtää, miten monimutkaista, vaikeaa ja tuskallista liittovaltion hallinnonhaarojen toimien yhteensovittaminen (interagency process)  parhaimillaankin voi olla politiikan, byrokratian ja diplomatian ristikkäispaineissa, kriisien seuratessa toisiaan. Trumanin kyltti ”The buck stops here” kummittelee jokaisen hänen seuraajansa pöydällä.

Donald Trumpin kaudella tämä poliittisen raportoinnin laji on saanut uusia piirteitä, joita aikaisemmin olisi pidetty epäuskottavina jopa fiktiivisen juonen kehittelyn pohjaksi.

”Fire and Fury”

Ensimmäisen Trump-kirjan sai julki vain vajaa vuosi virkaanastujaisten jälkeen Michael Wolff, joka  oli päässyt raportoimaan jo kampanjasta sisältä päin, ja jolle myös Valkoisen talon ovet avautuivat, myötäsukaisen tuloksen toivossa.  Mutta ”Fire and Fury” (Tulta ja tuhoa) paljastikin Trumpin ensimmäisten yhdeksän kuukauden kaaoksen koko kaameudessaan.  Ikään kuin nukkekoti, jonka seinän voi kääntää sivuun, Valkoisen talon länsisiipi oli nyt avoinna lukijoiden ihmetellä ”perheen”, populististrategi Steve Bannonin ja perinteisten republikaanien klaanien taistelua vaikutusvallasta soikean salin päätöksiin.

Ovet paukkuivat tiuhaan jo Wolffin kuvaamana aikana, ja lähtijöiden joukossa oli myös Steve Bannon.  Syksyllä 2017 valtiolaivaa luotsasivat ns. aikuiset, kolme kenraalia (kansliapäällikkö John Kelly, turvallisuusneuvonantaja H.R. McMaster ja puolustusministeri Jim Mattis) sekä ulkoministeri Rex Tillerson, ex-Exxon CEO, jotka kaikki olivat siinä vaiheessa Wolffin mukaan jo täysin tympääntyneitä ja nimittelivät presidenttiä takanapäin pilkkanimillä kuin pojankoltiaiset.  

The fundamental premise of nearly everybody who joined the Trump White House was, This can work. We can help make this work. Now, only three-quarters of the way through just the first year of Trump’s term, there was literally not one member of the senior staff who could any longer be confident of that premise. Arguably—and on many days indubitably—most members of the senior staff believed that the sole upside of being part of the Trump White House was to help prevent worse from happening.

Wolff, Michael. Fire and Fury: Inside the Trump White House (p. 304). Henry Holt and Co.. Kindle Edition.

Wolffin kirja oli kustantajalleen kaikkien aikojen menestys, ja se sai jatkoa kesäkuussa 2019 kun ”Siege: Trump under Fire” ilmestyi. Toisen kirjan merkittävänä lähteenä – kritiikin mukaan paitsi tietojen myös asenteiden osalta - oli Steve Bannon.

“Siege” is ostensibly about Trump — portrayed here as a very unstable non-genius cracking under the pressure of being thrust into the highest office — but its guiding worldview looks remarkably like Bannon’s.

Jennifer Szalai, New York Times 28.5.2019

“Fear”

Bob Woodwardin ”Fear” (Pelko) ilmestyi syyskuussa 2018. Antoisia haastateltavia olivat

ensimmäisen puolentoista vuoden aikana Trumpiin kyllästyneet lähipiirin miehet, jotka kuitenkin olivat yrittäneet parhaansa mukaan pitää Valkoista taloa pystyssä. Eniten mediahuomiota saivat sitaatit joissa Trump puhui rumia avustajistaan, joskus myös päin naamaa, ja avustajat hänestä takanapäin, sekä tietysti toisistaan. Mutta pohjimmiltaan Woodwardin raportti noudattaa hänen aikaisempien kirjojensa kaavaa ja analysoi viileästi päätöksentekoa tai sen puutetta kriisistä toiseen. Kaikkeen lyö leimansa presidentin arvaamattomuus, haluttomuus perehtyä asioihin ja rajaton luottamus omaan kykyyn ratkaista asiat tekemällä hyviä diilejä, varsinkin soittamalla kollegoille muissa pääkaupungeissa.    Avustajakunta yrittää hillitä Trumpin tviittejä ja säädellä paperien kulkeutumista hänen pöydälleen, tarpeen tullen kätkien niitä ennen kuin hän ehtii allekirjoittaa…

Silloin tällöin lähipiiristä sanottiin myös vastaan. Woodwardin lähteet olivat paikalla Pentagonin ”tankissa” - huipputurvallisessa neuvotteluhuoneessa – kun Trump tammikuussa 2018 vaati sotilaallisen yhteistyön lopettamista Etelä-Korean kanssa kauppavajeen takia. Puolustusministeri Mattis vastasi:

“We’re doing this in order to prevent World War III,” Mattis said. He was calm but stark. It was a breathtaking statement, a challenge to the president, suggesting he was risking nuclear war. Time stopped for more than one in attendance. One person present said Mattis’s message was clear: Stop fucking around with this. We’re doing this because we’ve got to prevent World War III.

Woodward, Bob. Fear: Trump in the White House (pp. 305-306). Simon & Schuster. Kindle Edition.

Mattis erosi seuraavan vuoden alussa.

”A Warning”

Muutama päivä ennen kuin Woodwardin kirja tuli markkinoille, tarkkaan ottaen 5. syyskuuta 2018  julkaisi New York Times nimettömän mielipidekirjoituksen. Nimimerkki ”Anomymous” kertoi olevansa senioritasolla Trumpin hallinnossa ja kuuluvansa sisäiseen vastarintaliikkeeseen, joka yrittää estää presidenttiä aiheuttamasta vahinkoa Yhdysvalloille. Vastarinta ei tullut vasemmalta. Päinvastoin, se toivoi republikaanihallinnon sinänsä onnistuvan ja katsoi sen monien saavutusten olleen hyväksi maan vauraudelle ja turvallisuudelle. 

Jos Woodward kritisoi Valkoisen talon prosessien toimintahäiriöitä  mutta vältti arvioimasta Trumpin toimintaa moraaliselta kannalta, niin ”Anonymous” antoi palaa:

The root of the problem is the president’s amorality. Anyone who works with him knows he is not moored to any discernible first principles that guide his decision making.

Kaikesta huolimatta, “Anonymous” vakuutti että vastarintamiehet eivät anna periksi:

It may be cold comfort in this chaotic era, but Americans should know that there are adults in the room. We fully recognize what is happening. And we are trying to do what’s right even when Donald Trump won’t.

Marraskuussa  2019 lopulla mielipidekirjoitus sai jatkoa kirjan muodossa nimellä ”A Warning” . Kirjoittajalla ei edelleenkään ollut nimeä. ”Anonymous” myönsi nyt yliarvioineensa ”aikuisten” avustajien mahdollisuuden vaikuttaa Trumpin tekemisiin.

I was wrong about the “quiet resistance” inside the Trump administration. Unelected bureaucrats and cabinet appointees were never going to steer Donald Trump in the right direction in the long run, or refine his malignant management style. He is who he is. Americans should not take comfort in knowing whether there are so-called adults in the room. We are not bulwarks against the president and shouldn’t be counted upon to keep him in check. That is not our job. That is the job of the voters and their elected representatives.

Anonymous. A Warning . Little, Brown Book Group. Kindle Edition.

Kirjan  nimen varoitus koski Trumpin uudelleenvalintaa.  Nimetön republikaani asettui demokraattiehdokkaan tueksi, toivoen vain että tämä olisi maltillinen.

Valkoisen talon arki oli kirjoittajan mukaan päättymätön sarja minikriisejä, jotka sytytti aamulla Trumpin idea tai tviitti ja jonka sammuttamiseen lähipiirin palokunnalla meni loput päivästä. Kun Trump ehdotti laittomien siirtolaisten määrittelemistä vihollistaistelijoiksi (enemy combatants) ja sulkemista Guantanamon vankileirille, päivystävät aikuiset saivat hänet luopumaan mahdottomasta ajatuksesta, mutta he eivät koskaan voineet olla täysin varmoja, etteikö se jäänyt kytemään ja joskus roihahtaisi uuteen liekkiin.

Valkoisessa talossa oli vuoden 2019 loppuun mennessä vetänyt ovista ja ikkunoista siinä määrin että nimettömän varoittajan kirja ei enää tuonut julki paljonkaan uutta tietoa asioita seuranneille.  Niin kuin Washington Postin kriitikko Carlos Lozada huomautti, tämän lajin kirjojen – ”Chaos Chronicles”, kuten hän sanoo – uudet anekdootit voivat yhä shokeerata mutta eivät enää yllätä ketään.

Nimettömän kirjoittajan henkilöllisyyden arvailusta tuli Washingtonissa aluksi suosittu seurapeli mutta kiinnostus laantui.  Kirjan ilmestyessä puitiin  jo Trumpin virkarikossyytettä, ja julkisessa keskustelussa  oli tarjolla kovempaakin tekstiä ilman nimettömyyden suojaa.  Tammikuussa 2020 kävi ilmi että tulossa olivat Trumpin kansallisen turvallisuuden neuvonantajan – järjestyksessä kolmannen -  John Boltonin muistelmat.

”The Room Where It Happened”

John Boltonin henkilöhistoriasta voisi luulla että hän olisi ollut Trumpille  ihanteellinen työpari.  Kovan linjan konservatiivinen republikaani siitä lähtien kun hän mobilisoi yliopistonsa opiskelijoita  Barry Goldwaterin presidentinvaalikampanjassa 1964, oikeus- ja ulkoministeriön korkeilla virkaportailla 1980- ja 1990-luvuilla, George W. Bushin nimittämä

Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs joka liian suorapuheisena ei saanut edes republikaanien hallitseman senaatin vahvistusta. Kannatti Irakin sotaa, ennaltaehkäiseviä iskuja Iraniin ja Pohjois-Koreaan, Israelin vankkumaton kannattaja, Venäjän aikeiden epäilijä, yhden Kiinan politiikan vastustaja…

Ei ihme että Trump oli kiinnostunut Boltonin palveluksista alusta pitäen. Hänen vuoronsa tuli kuitenkin vasta kolmantena, Flynnin ja McMasterin jälkeen, kun Trump oli ollut vallassa 15 kuukautta.

Bolton aloittaa muistelmansa kertomalla, että Washingtonissa vallitseva käsitys noiden kuukausien aikana Valkoisessa talossa tapahtuneesta kehityksestä on väärä. Sen mukaan Trump oli aluksi ollut uudessa roolissaan epävarma, ja ”aikuisten akseli” oli onnistunut pitämään hänet aisoissa. Kun Trump alkoi tuntea itsensä varmaksi, aikuiset lähtivät yksi toisensa jälkeen ja Trumpin ympäröivät yes-miehet.

They didn’t do nearly enough to establish order, and what they did do was so transparently self-serving and so publicly dismissive of many of Trump’s very clear goals (whether worthy or unworthy) that they fed Trump’s already-suspicious mind-set, making it harder for those who came later to have legitimate policy exchanges with the President.

Bolton, John R. . The Room Where It Happened: A White House Memoir (p. 2). Simon & Schuster. Kindle Edition.

Seurauksena oli Boltonin mukaan että Trump alkoi epäillä avustajiensa motiiveja, ja nähdä salaliittoja jokaisen kiven takana. Kaikki ei kuitenkaan ollut edeltäjien syytä.

Trump is Trump. I came to understand that he believed he could run the Executive Branch and establish national-security policies on instinct, relying on personal relationships with foreign leaders, and with made-for-television showmanship always top of mind.

Bolton, John R. . The Room Where It Happened: A White House Memoir (p. 2). Simon & Schuster. Kindle Edition.

           

Boltonin virkakaudella (huhtikuu 2018 - syyskuu 2019) ulkopolitiikan polttopiste vaihteli Kiinasta Venäjään, Pohjois-Koreasta Iraniin ja Syyriaan.  Boltonin omat näkemykset asiassa kuin asiassa – oli sitten kyse sotilaallisista vastaiskuista, sanktioista tai sopimuspohjaisen monenkeskisen yhteistyön romuttamisesta - edustivat kovaa linjaa.  Mutta turvallisuusneuvonantajan  roolina on huolehtia ulkopolitiikan  prosesseista, ja niiden sotkemisesta Bolton arvostelee Trumpia vähintään yhtä paljon kuin politiikan pehmeydestä.  Presidentin lähipiiri  –  Bolton, Valkoisen talon kansliapäällikkö, ulko- ja puolustusministerit, asevoimien ja tiedustelun johto – yritti pysyä kartalla  presidentin huomion siirtyessä vikkelästi kohteesta toiseen. Bolton koki erityisen turhauttavana että kaikkien toimijoiden kesken sovittu, yhdelle liuskalle kiteytetty ja presidentin hyväksymä toimintatapa saattoi yön yli muuttua. Aamulla lähipiiri heräsi yläkerran residenssistä lähetettyyn tviittiin joka laittoi kaiken uusiksi.

Bolton lähti Valkoisesta talosta ennen kuin Trumpin virkarikosprosessi pantiin alulle, mutta kirjan epilogissa hän esittää siitä arvionsa: väärin sammutettu. Vaalikalenterin paineessa demokraatit valitsivat nopeimman tien ja keskittyivät Trumpin yritykseen saada Ukraina tutkimaan Joe Bidenin ja hänen poikansa liiketoimia. Boltonin mukaan tällä tavalla rajattiin pois mahdollisuus tutkia Trumpin toimia laajemmin. Itse asiassa, Bolton sanoo ettei muista toimikaudeltaan yhtään Trumpin merkittävää ratkaisua, johon hänen uudelleenvalintaansa tähtäävät laskelmat eivät olisi olleet vaikuttamassa.  Boltonin mukaan perusteellisempi ote olisi ehkä saanut puolelleen republikaanejakin, sen sijaan että tulos nyt noudatti puoluerajoja ja oli itsestään selvä sekä edustajainhuoneessa että senaatissa.

“Too much and never enough”

Jo presidentin veljentyttären kirjan alaotsikko kertoo että sukulaisrakkautta on turha odottaa: ”Miten perheeni loi maailman vaarallisimman miehen.”  Mary Trumpin kertomuksessa on kaikki amerikkalaisen perhedraaman ainekset. Maahanmuuttajan poika tekee kovalla työllä ja häikäilemättömin ottein omaisuuden Brooklynin kiinteistöbisneksessä  samalla kun hänen

perheensä kituu empatiatyhjiössä. Hän pettyy manttelinperijäksi tarkoitettuun vanhimpaan poikaansa, jolta puuttuvat isän ominaisuudet, ja kohtelee tätä huonosti, mutta nuorempi veli tajuaa pelin hengen ja nousee vuokrakasarmikuninkaan kruununprinssiksi. Ja vielä enemmän:  toteuttaa isänsä virtuaalihahmona ja hänen rahojensa ja kontaktiensa avulla Manhattanin valtauksen jota Brooklynissä ja Queensissa pysytellyt isä ei itse saanut tehdyksi.

Mary Trumpin isä oli Fred Trumpin esikoinen Fred Jr. eli Freddy, joka kuoli alkoholisoituneena ja murtuneena 42-vuotiaana, ja kirja on suurelta osin kertomus hänen kohtalostaan.  Siinä on tietysti helppo nähdä kaunaa ja kostoa, semminkin kun Freddyn lapset jätettiin Fredin miljardiomaisuuden perinnönjaossa paitsioon. Mary Trump vastaa näihin epäluuloihin heti alussa sanoen, että jos kirjan tarkoituksena olisi ollut vain kostaa tai tehdä rahaa, se olisi ilmestynyt jo vuosia sitten, jolloin sedällä ei ollut mahdollisuuksia yhtä rajuihin vastatoimiin kuin nyt. Motiivina on sen sijaan huoli, mihin maa on menossa. “Hän tuhosi isäni, mutta en voi antaa hänen tuhota maatani”, hän sanoo. ”Jos hänet vielä valitaan toiselle kaudelle, se on Yhdysvaltain demokratian loppu”.

Miten Donaldista tuli sellainen mikä hän on, kukaan ei tiedä paremmin kuin sukulaiset, joista useimmat pysyttelevät hiljaa, joko lojaalisuudesta tai pelosta, valittaa Mary Trump, jolla näitä esteitä ei ole.

Mary Trump romuttaa Donaldin   maineen bisnesnerona ja myytin että hän olisi self-made man.  Vaikka Donald toista väittää, Maryn mukaan hänen uransa nousukiito oli yksinomaan isäpapan ansiota.  Vielä perusteellisemmin hän kliinisen psykologian tohtorina lyttää setänsä persoonallisuuden, jota hänen mukaansa leimaa, empatian puutteen ja narsismin ohella, syvä ja vaikea isäkompleksi:

Every time you hear Donald talking about how something is the greatest, the best, the biggest, the most tremendous (the implication being that he made them so), you have to remember that the man speaking is still, in essential ways, the same little boy who is desperately worried that he, like his older brother, is inadequate and that he, too, will be destroyed for his inadequacy. At a very deep level, his bragging and false bravado are not directed at the audience in front of him but at his audience of one: his long-dead father.

Trump, Mary L.. Too Much and Never Enough: How My Family Created the World's Most Dangerous Man (p. 202). Simon & Schuster UK. Kindle Edition.

Mary Trump näkee samat tekijät taustana presidentin toiminnalle tai sen puutteelle koronaviruksen iskiessä. Trump viivytteli alkuvuodesta koska pelkäsi että vaikuttaisi heikolta ellei pystyisi luomaan kuvaa että kaikki on suurta, kaunista ja täydellistä. Tämä johti Mary Trumpin mukaan satojen tuhansien ihmisten kuolemaan[1] ja tuhosi historian rikkaimman maan talouden. Mary Trumpin mielestä presidentin olisi oikea-aikaisilla toimilla ollut helppo nousta sankariksi. Sama koskee vuoden 2020 toista kriisiä, levottomuuksia George Floydin surman jälkeen. Empatian puute ja vastuun pelko saivat hänet kuitenkin vetäytymään omalle mukavuusalueelleen Foxin tv-uutisten ja Twitterin seuraan, bunkkeriinsa josta käsin hän moitti ja syytti muita.

Mary Trumpin lukee sedälleen koruttoman lopputuomion:

Donald’s monstrosity is the manifestation of the very weakness within him that he’s been running from his entire life. For him, there has never been any option but to be positive, to project strength, no matter how illusory, because doing anything else carries a death sentence; my father’s short life is evidence of that. The country is now suffering from the same toxic positivity that my grandfather deployed specifically to drown out his ailing wife, torment his dying son, and damage past healing the psyche of his favorite child, Donald J. Trump.

Trump, Mary L. Too Much and Never Enough: How My Family Created the World's Most Dangerous Man (pp. 210-211). Simon & Schuster UK. Kindle Edition.

”Make Russia Great Again”

Jos presidentti karrikoi itse itseään, ei muiden tarvitse sitä tehdä. Tätä mieltä oli myös Christopher Buckley, kunnes joutui ympäristön paineessa uusharkitsemaan (kuten kapulakielellä sanotaan), ja niin syntyi ”Make Russia Great Again”.  

Buckley on Washingtonin poliittisen satiirin veteraani, jolla on omakohtaista kokemusta

Valkoisesta talosta George Bush vanhemman puheenkirjoittajana. Vuonna 1986 syntyi ”The White House Mess”, satiirinen fiktio demokraattipresidentti Thomas Nelson Tuckerista (”TNT”), jota kirjan minähenkilö apulaiskansliapäällikkö Herbert Wadlough, varsinaiselta ammatiltaan kirjanpitäjä, yrittää parhaansa mukaan auttaa hallinnon luisuessa  kriisistä toiseen.

Kun Buckley nyt palaa tekopaikalle, minähenkilönä  on Trumpin järjestyksessä seitsemäs kansliapäällikkö Herb Nutterman, presidentin  golf-klubien entinen manageri.  Kolmen vuosikymmenen takaisen kaimansa tavoin hän saa presidentiltä hoitaakseen vaativia kriisinhallintatehtäviä, kuten salaisia neuvotteluja Trumpia kiristävän venäläisen oligarkin kanssa Vatikaanissa, katolisen piispan valekaavussa.  Koko juonta paljastamatta voin kertoa että tapahtumien vyöry alkaa Venäjän puuttumisesta vuoden 2016 presidentinvaaleihin, mutta toisin kuin todellisuudessa, Yhdysvallat vastaa samalla mitalla. Vastaiskun tekee  NSA:n uumenissa piilevä tekoälyalusta koodinimeltä Placid Reflux, jonka algoritmit lähtevät omasta aloitteestaan taistoon ja aiheuttavat Putinille murskatappion ja kommunistien ehdokkaan voiton Venäjän vaaleissa.  Loppujen lopuksi molemmat presidentit säilyttävät valtansa, mutta Nutterman kirjoittaa muistelmiaan vankilassa, jossa hän myös opettaa tyrmätovereilleen lautasliinojen taittelua.

Hauska stoori, mutta, kun todellisuus kilpailee tarun kanssa, fiktion kirjoittaja on lujilla.

Ja jatkoa seuraa: Bob Woodwardin seuraava kirja Trumpista, nimeltään ”Rage”  (Raivo), ilmestyy syyskuussa.  Ennakkotietojen mukaan Woodward haastatteli kirjaa varten  presidenttiä kaikkiaan 17 kertaa. Lisäksi sen pohjana on kustantajan mukaan suuri määrä muita haastatteluja ja dokumentteja, mm. Trumpin ja Kim Jong-unin kirjeenvaihtoa…

---

[1] 170 000 vahvistettua kuolemantapausta elokuuhun 2020 mennessä