Kirjoja soikeasta salista

Valkoisen talon länsisiipi ja erityisesti sen 76 neliömetrin soikea sali (Oval Office) ovat näyttämönä amerikkalaisen tietokirjallisuuden erityiselle lajityypille, joka penkoo presidentin päätösten ja muun toiminnan taustoja. Niistä kirjoittavat sekä mukana olleet toimijat, usein tekojaan puolustellen, että journalistit. Ensinmainittujen uranuurtaja oli Eisenhowerin puheenkirjoittaja Emmet John Hughes (The Ordeal of Power), ja hänen polkuaan ovat seuranneet lukemattomat talon työntekijät, mukaan luettuna Traphes l. Bryant, joka huolehti talon kennelistä neljällä vuosikymmenellä (Dog Days in the White House).  Genren journalistinen mestarihahmo on jo puoli vuosisataa ollut Bob Woodward, jonka 20 kirjaa kattavat kahdeksan presidenttiä.  Sarja alkaa Richard Nixonista, jonka eroon Woodwardin  ja kollegansa Carl Bernsteinin raportoinnilla Washington Postissa oli ratkaiseva vaikutus.

Woodwardin kirjoista ymmärtää, miten monimutkaista, vaikeaa ja tuskallista liittovaltion hallinnonhaarojen toimien yhteensovittaminen (interagency process)  parhaimillaankin voi olla politiikan, byrokratian ja diplomatian ristikkäispaineissa, kriisien seuratessa toisiaan. Trumanin kyltti ”The buck stops here” kummittelee jokaisen hänen seuraajansa pöydällä.

Donald Trumpin kaudella tämä poliittisen raportoinnin laji on saanut uusia piirteitä, joita aikaisemmin olisi pidetty epäuskottavina jopa fiktiivisen juonen kehittelyn pohjaksi.

”Fire and Fury”

Ensimmäisen Trump-kirjan sai julki vain vajaa vuosi virkaanastujaisten jälkeen Michael Wolff, joka  oli päässyt raportoimaan jo kampanjasta sisältä päin, ja jolle myös Valkoisen talon ovet avautuivat, myötäsukaisen tuloksen toivossa.  Mutta ”Fire and Fury” (Tulta ja tuhoa) paljastikin Trumpin ensimmäisten yhdeksän kuukauden kaaoksen koko kaameudessaan.  Ikään kuin nukkekoti, jonka seinän voi kääntää sivuun, Valkoisen talon länsisiipi oli nyt avoinna lukijoiden ihmetellä ”perheen”, populististrategi Steve Bannonin ja perinteisten republikaanien klaanien taistelua vaikutusvallasta soikean salin päätöksiin.

Ovet paukkuivat tiuhaan jo Wolffin kuvaamana aikana, ja lähtijöiden joukossa oli myös Steve Bannon.  Syksyllä 2017 valtiolaivaa luotsasivat ns. aikuiset, kolme kenraalia (kansliapäällikkö John Kelly, turvallisuusneuvonantaja H.R. McMaster ja puolustusministeri Jim Mattis) sekä ulkoministeri Rex Tillerson, ex-Exxon CEO, jotka kaikki olivat siinä vaiheessa Wolffin mukaan jo täysin tympääntyneitä ja nimittelivät presidenttiä takanapäin pilkkanimillä kuin pojankoltiaiset.  

The fundamental premise of nearly everybody who joined the Trump White House was, This can work. We can help make this work. Now, only three-quarters of the way through just the first year of Trump’s term, there was literally not one member of the senior staff who could any longer be confident of that premise. Arguably—and on many days indubitably—most members of the senior staff believed that the sole upside of being part of the Trump White House was to help prevent worse from happening.

Wolff, Michael. Fire and Fury: Inside the Trump White House (p. 304). Henry Holt and Co.. Kindle Edition.

Wolffin kirja oli kustantajalleen kaikkien aikojen menestys, ja se sai jatkoa kesäkuussa 2019 kun ”Siege: Trump under Fire” ilmestyi. Toisen kirjan merkittävänä lähteenä – kritiikin mukaan paitsi tietojen myös asenteiden osalta - oli Steve Bannon.

“Siege” is ostensibly about Trump — portrayed here as a very unstable non-genius cracking under the pressure of being thrust into the highest office — but its guiding worldview looks remarkably like Bannon’s.

Jennifer Szalai, New York Times 28.5.2019

“Fear”

Bob Woodwardin ”Fear” (Pelko) ilmestyi syyskuussa 2018. Antoisia haastateltavia olivat

ensimmäisen puolentoista vuoden aikana Trumpiin kyllästyneet lähipiirin miehet, jotka kuitenkin olivat yrittäneet parhaansa mukaan pitää Valkoista taloa pystyssä. Eniten mediahuomiota saivat sitaatit joissa Trump puhui rumia avustajistaan, joskus myös päin naamaa, ja avustajat hänestä takanapäin, sekä tietysti toisistaan. Mutta pohjimmiltaan Woodwardin raportti noudattaa hänen aikaisempien kirjojensa kaavaa ja analysoi viileästi päätöksentekoa tai sen puutetta kriisistä toiseen. Kaikkeen lyö leimansa presidentin arvaamattomuus, haluttomuus perehtyä asioihin ja rajaton luottamus omaan kykyyn ratkaista asiat tekemällä hyviä diilejä, varsinkin soittamalla kollegoille muissa pääkaupungeissa.    Avustajakunta yrittää hillitä Trumpin tviittejä ja säädellä paperien kulkeutumista hänen pöydälleen, tarpeen tullen kätkien niitä ennen kuin hän ehtii allekirjoittaa…

Silloin tällöin lähipiiristä sanottiin myös vastaan. Woodwardin lähteet olivat paikalla Pentagonin ”tankissa” - huipputurvallisessa neuvotteluhuoneessa – kun Trump tammikuussa 2018 vaati sotilaallisen yhteistyön lopettamista Etelä-Korean kanssa kauppavajeen takia. Puolustusministeri Mattis vastasi:

“We’re doing this in order to prevent World War III,” Mattis said. He was calm but stark. It was a breathtaking statement, a challenge to the president, suggesting he was risking nuclear war. Time stopped for more than one in attendance. One person present said Mattis’s message was clear: Stop fucking around with this. We’re doing this because we’ve got to prevent World War III.

Woodward, Bob. Fear: Trump in the White House (pp. 305-306). Simon & Schuster. Kindle Edition.

Mattis erosi seuraavan vuoden alussa.

”A Warning”

Muutama päivä ennen kuin Woodwardin kirja tuli markkinoille, tarkkaan ottaen 5. syyskuuta 2018  julkaisi New York Times nimettömän mielipidekirjoituksen. Nimimerkki ”Anomymous” kertoi olevansa senioritasolla Trumpin hallinnossa ja kuuluvansa sisäiseen vastarintaliikkeeseen, joka yrittää estää presidenttiä aiheuttamasta vahinkoa Yhdysvalloille. Vastarinta ei tullut vasemmalta. Päinvastoin, se toivoi republikaanihallinnon sinänsä onnistuvan ja katsoi sen monien saavutusten olleen hyväksi maan vauraudelle ja turvallisuudelle. 

Jos Woodward kritisoi Valkoisen talon prosessien toimintahäiriöitä  mutta vältti arvioimasta Trumpin toimintaa moraaliselta kannalta, niin ”Anonymous” antoi palaa:

The root of the problem is the president’s amorality. Anyone who works with him knows he is not moored to any discernible first principles that guide his decision making.

Kaikesta huolimatta, “Anonymous” vakuutti että vastarintamiehet eivät anna periksi:

It may be cold comfort in this chaotic era, but Americans should know that there are adults in the room. We fully recognize what is happening. And we are trying to do what’s right even when Donald Trump won’t.

Marraskuussa  2019 lopulla mielipidekirjoitus sai jatkoa kirjan muodossa nimellä ”A Warning” . Kirjoittajalla ei edelleenkään ollut nimeä. ”Anonymous” myönsi nyt yliarvioineensa ”aikuisten” avustajien mahdollisuuden vaikuttaa Trumpin tekemisiin.

I was wrong about the “quiet resistance” inside the Trump administration. Unelected bureaucrats and cabinet appointees were never going to steer Donald Trump in the right direction in the long run, or refine his malignant management style. He is who he is. Americans should not take comfort in knowing whether there are so-called adults in the room. We are not bulwarks against the president and shouldn’t be counted upon to keep him in check. That is not our job. That is the job of the voters and their elected representatives.

Anonymous. A Warning . Little, Brown Book Group. Kindle Edition.

Kirjan  nimen varoitus koski Trumpin uudelleenvalintaa.  Nimetön republikaani asettui demokraattiehdokkaan tueksi, toivoen vain että tämä olisi maltillinen.

Valkoisen talon arki oli kirjoittajan mukaan päättymätön sarja minikriisejä, jotka sytytti aamulla Trumpin idea tai tviitti ja jonka sammuttamiseen lähipiirin palokunnalla meni loput päivästä. Kun Trump ehdotti laittomien siirtolaisten määrittelemistä vihollistaistelijoiksi (enemy combatants) ja sulkemista Guantanamon vankileirille, päivystävät aikuiset saivat hänet luopumaan mahdottomasta ajatuksesta, mutta he eivät koskaan voineet olla täysin varmoja, etteikö se jäänyt kytemään ja joskus roihahtaisi uuteen liekkiin.

Valkoisessa talossa oli vuoden 2019 loppuun mennessä vetänyt ovista ja ikkunoista siinä määrin että nimettömän varoittajan kirja ei enää tuonut julki paljonkaan uutta tietoa asioita seuranneille.  Niin kuin Washington Postin kriitikko Carlos Lozada huomautti, tämän lajin kirjojen – ”Chaos Chronicles”, kuten hän sanoo – uudet anekdootit voivat yhä shokeerata mutta eivät enää yllätä ketään.

Nimettömän kirjoittajan henkilöllisyyden arvailusta tuli Washingtonissa aluksi suosittu seurapeli mutta kiinnostus laantui.  Kirjan ilmestyessä puitiin  jo Trumpin virkarikossyytettä, ja julkisessa keskustelussa  oli tarjolla kovempaakin tekstiä ilman nimettömyyden suojaa.  Tammikuussa 2020 kävi ilmi että tulossa olivat Trumpin kansallisen turvallisuuden neuvonantajan – järjestyksessä kolmannen -  John Boltonin muistelmat.

”The Room Where It Happened”

John Boltonin henkilöhistoriasta voisi luulla että hän olisi ollut Trumpille  ihanteellinen työpari.  Kovan linjan konservatiivinen republikaani siitä lähtien kun hän mobilisoi yliopistonsa opiskelijoita  Barry Goldwaterin presidentinvaalikampanjassa 1964, oikeus- ja ulkoministeriön korkeilla virkaportailla 1980- ja 1990-luvuilla, George W. Bushin nimittämä

Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs joka liian suorapuheisena ei saanut edes republikaanien hallitseman senaatin vahvistusta. Kannatti Irakin sotaa, ennaltaehkäiseviä iskuja Iraniin ja Pohjois-Koreaan, Israelin vankkumaton kannattaja, Venäjän aikeiden epäilijä, yhden Kiinan politiikan vastustaja…

Ei ihme että Trump oli kiinnostunut Boltonin palveluksista alusta pitäen. Hänen vuoronsa tuli kuitenkin vasta kolmantena, Flynnin ja McMasterin jälkeen, kun Trump oli ollut vallassa 15 kuukautta.

Bolton aloittaa muistelmansa kertomalla, että Washingtonissa vallitseva käsitys noiden kuukausien aikana Valkoisessa talossa tapahtuneesta kehityksestä on väärä. Sen mukaan Trump oli aluksi ollut uudessa roolissaan epävarma, ja ”aikuisten akseli” oli onnistunut pitämään hänet aisoissa. Kun Trump alkoi tuntea itsensä varmaksi, aikuiset lähtivät yksi toisensa jälkeen ja Trumpin ympäröivät yes-miehet.

They didn’t do nearly enough to establish order, and what they did do was so transparently self-serving and so publicly dismissive of many of Trump’s very clear goals (whether worthy or unworthy) that they fed Trump’s already-suspicious mind-set, making it harder for those who came later to have legitimate policy exchanges with the President.

Bolton, John R. . The Room Where It Happened: A White House Memoir (p. 2). Simon & Schuster. Kindle Edition.

Seurauksena oli Boltonin mukaan että Trump alkoi epäillä avustajiensa motiiveja, ja nähdä salaliittoja jokaisen kiven takana. Kaikki ei kuitenkaan ollut edeltäjien syytä.

Trump is Trump. I came to understand that he believed he could run the Executive Branch and establish national-security policies on instinct, relying on personal relationships with foreign leaders, and with made-for-television showmanship always top of mind.

Bolton, John R. . The Room Where It Happened: A White House Memoir (p. 2). Simon & Schuster. Kindle Edition.

           

Boltonin virkakaudella (huhtikuu 2018 - syyskuu 2019) ulkopolitiikan polttopiste vaihteli Kiinasta Venäjään, Pohjois-Koreasta Iraniin ja Syyriaan.  Boltonin omat näkemykset asiassa kuin asiassa – oli sitten kyse sotilaallisista vastaiskuista, sanktioista tai sopimuspohjaisen monenkeskisen yhteistyön romuttamisesta - edustivat kovaa linjaa.  Mutta turvallisuusneuvonantajan  roolina on huolehtia ulkopolitiikan  prosesseista, ja niiden sotkemisesta Bolton arvostelee Trumpia vähintään yhtä paljon kuin politiikan pehmeydestä.  Presidentin lähipiiri  –  Bolton, Valkoisen talon kansliapäällikkö, ulko- ja puolustusministerit, asevoimien ja tiedustelun johto – yritti pysyä kartalla  presidentin huomion siirtyessä vikkelästi kohteesta toiseen. Bolton koki erityisen turhauttavana että kaikkien toimijoiden kesken sovittu, yhdelle liuskalle kiteytetty ja presidentin hyväksymä toimintatapa saattoi yön yli muuttua. Aamulla lähipiiri heräsi yläkerran residenssistä lähetettyyn tviittiin joka laittoi kaiken uusiksi.

Bolton lähti Valkoisesta talosta ennen kuin Trumpin virkarikosprosessi pantiin alulle, mutta kirjan epilogissa hän esittää siitä arvionsa: väärin sammutettu. Vaalikalenterin paineessa demokraatit valitsivat nopeimman tien ja keskittyivät Trumpin yritykseen saada Ukraina tutkimaan Joe Bidenin ja hänen poikansa liiketoimia. Boltonin mukaan tällä tavalla rajattiin pois mahdollisuus tutkia Trumpin toimia laajemmin. Itse asiassa, Bolton sanoo ettei muista toimikaudeltaan yhtään Trumpin merkittävää ratkaisua, johon hänen uudelleenvalintaansa tähtäävät laskelmat eivät olisi olleet vaikuttamassa.  Boltonin mukaan perusteellisempi ote olisi ehkä saanut puolelleen republikaanejakin, sen sijaan että tulos nyt noudatti puoluerajoja ja oli itsestään selvä sekä edustajainhuoneessa että senaatissa.

“Too much and never enough”

Jo presidentin veljentyttären kirjan alaotsikko kertoo että sukulaisrakkautta on turha odottaa: ”Miten perheeni loi maailman vaarallisimman miehen.”  Mary Trumpin kertomuksessa on kaikki amerikkalaisen perhedraaman ainekset. Maahanmuuttajan poika tekee kovalla työllä ja häikäilemättömin ottein omaisuuden Brooklynin kiinteistöbisneksessä  samalla kun hänen

perheensä kituu empatiatyhjiössä. Hän pettyy manttelinperijäksi tarkoitettuun vanhimpaan poikaansa, jolta puuttuvat isän ominaisuudet, ja kohtelee tätä huonosti, mutta nuorempi veli tajuaa pelin hengen ja nousee vuokrakasarmikuninkaan kruununprinssiksi. Ja vielä enemmän:  toteuttaa isänsä virtuaalihahmona ja hänen rahojensa ja kontaktiensa avulla Manhattanin valtauksen jota Brooklynissä ja Queensissa pysytellyt isä ei itse saanut tehdyksi.

Mary Trumpin isä oli Fred Trumpin esikoinen Fred Jr. eli Freddy, joka kuoli alkoholisoituneena ja murtuneena 42-vuotiaana, ja kirja on suurelta osin kertomus hänen kohtalostaan.  Siinä on tietysti helppo nähdä kaunaa ja kostoa, semminkin kun Freddyn lapset jätettiin Fredin miljardiomaisuuden perinnönjaossa paitsioon. Mary Trump vastaa näihin epäluuloihin heti alussa sanoen, että jos kirjan tarkoituksena olisi ollut vain kostaa tai tehdä rahaa, se olisi ilmestynyt jo vuosia sitten, jolloin sedällä ei ollut mahdollisuuksia yhtä rajuihin vastatoimiin kuin nyt. Motiivina on sen sijaan huoli, mihin maa on menossa. “Hän tuhosi isäni, mutta en voi antaa hänen tuhota maatani”, hän sanoo. ”Jos hänet vielä valitaan toiselle kaudelle, se on Yhdysvaltain demokratian loppu”.

Miten Donaldista tuli sellainen mikä hän on, kukaan ei tiedä paremmin kuin sukulaiset, joista useimmat pysyttelevät hiljaa, joko lojaalisuudesta tai pelosta, valittaa Mary Trump, jolla näitä esteitä ei ole.

Mary Trump romuttaa Donaldin   maineen bisnesnerona ja myytin että hän olisi self-made man.  Vaikka Donald toista väittää, Maryn mukaan hänen uransa nousukiito oli yksinomaan isäpapan ansiota.  Vielä perusteellisemmin hän kliinisen psykologian tohtorina lyttää setänsä persoonallisuuden, jota hänen mukaansa leimaa, empatian puutteen ja narsismin ohella, syvä ja vaikea isäkompleksi:

Every time you hear Donald talking about how something is the greatest, the best, the biggest, the most tremendous (the implication being that he made them so), you have to remember that the man speaking is still, in essential ways, the same little boy who is desperately worried that he, like his older brother, is inadequate and that he, too, will be destroyed for his inadequacy. At a very deep level, his bragging and false bravado are not directed at the audience in front of him but at his audience of one: his long-dead father.

Trump, Mary L.. Too Much and Never Enough: How My Family Created the World's Most Dangerous Man (p. 202). Simon & Schuster UK. Kindle Edition.

Mary Trump näkee samat tekijät taustana presidentin toiminnalle tai sen puutteelle koronaviruksen iskiessä. Trump viivytteli alkuvuodesta koska pelkäsi että vaikuttaisi heikolta ellei pystyisi luomaan kuvaa että kaikki on suurta, kaunista ja täydellistä. Tämä johti Mary Trumpin mukaan satojen tuhansien ihmisten kuolemaan[1] ja tuhosi historian rikkaimman maan talouden. Mary Trumpin mielestä presidentin olisi oikea-aikaisilla toimilla ollut helppo nousta sankariksi. Sama koskee vuoden 2020 toista kriisiä, levottomuuksia George Floydin surman jälkeen. Empatian puute ja vastuun pelko saivat hänet kuitenkin vetäytymään omalle mukavuusalueelleen Foxin tv-uutisten ja Twitterin seuraan, bunkkeriinsa josta käsin hän moitti ja syytti muita.

Mary Trumpin lukee sedälleen koruttoman lopputuomion:

Donald’s monstrosity is the manifestation of the very weakness within him that he’s been running from his entire life. For him, there has never been any option but to be positive, to project strength, no matter how illusory, because doing anything else carries a death sentence; my father’s short life is evidence of that. The country is now suffering from the same toxic positivity that my grandfather deployed specifically to drown out his ailing wife, torment his dying son, and damage past healing the psyche of his favorite child, Donald J. Trump.

Trump, Mary L. Too Much and Never Enough: How My Family Created the World's Most Dangerous Man (pp. 210-211). Simon & Schuster UK. Kindle Edition.

”Make Russia Great Again”

Jos presidentti karrikoi itse itseään, ei muiden tarvitse sitä tehdä. Tätä mieltä oli myös Christopher Buckley, kunnes joutui ympäristön paineessa uusharkitsemaan (kuten kapulakielellä sanotaan), ja niin syntyi ”Make Russia Great Again”.  

Buckley on Washingtonin poliittisen satiirin veteraani, jolla on omakohtaista kokemusta

Valkoisesta talosta George Bush vanhemman puheenkirjoittajana. Vuonna 1986 syntyi ”The White House Mess”, satiirinen fiktio demokraattipresidentti Thomas Nelson Tuckerista (”TNT”), jota kirjan minähenkilö apulaiskansliapäällikkö Herbert Wadlough, varsinaiselta ammatiltaan kirjanpitäjä, yrittää parhaansa mukaan auttaa hallinnon luisuessa  kriisistä toiseen.

Kun Buckley nyt palaa tekopaikalle, minähenkilönä  on Trumpin järjestyksessä seitsemäs kansliapäällikkö Herb Nutterman, presidentin  golf-klubien entinen manageri.  Kolmen vuosikymmenen takaisen kaimansa tavoin hän saa presidentiltä hoitaakseen vaativia kriisinhallintatehtäviä, kuten salaisia neuvotteluja Trumpia kiristävän venäläisen oligarkin kanssa Vatikaanissa, katolisen piispan valekaavussa.  Koko juonta paljastamatta voin kertoa että tapahtumien vyöry alkaa Venäjän puuttumisesta vuoden 2016 presidentinvaaleihin, mutta toisin kuin todellisuudessa, Yhdysvallat vastaa samalla mitalla. Vastaiskun tekee  NSA:n uumenissa piilevä tekoälyalusta koodinimeltä Placid Reflux, jonka algoritmit lähtevät omasta aloitteestaan taistoon ja aiheuttavat Putinille murskatappion ja kommunistien ehdokkaan voiton Venäjän vaaleissa.  Loppujen lopuksi molemmat presidentit säilyttävät valtansa, mutta Nutterman kirjoittaa muistelmiaan vankilassa, jossa hän myös opettaa tyrmätovereilleen lautasliinojen taittelua.

Hauska stoori, mutta, kun todellisuus kilpailee tarun kanssa, fiktion kirjoittaja on lujilla.

Ja jatkoa seuraa: Bob Woodwardin seuraava kirja Trumpista, nimeltään ”Rage”  (Raivo), ilmestyy syyskuussa.  Ennakkotietojen mukaan Woodward haastatteli kirjaa varten  presidenttiä kaikkiaan 17 kertaa. Lisäksi sen pohjana on kustantajan mukaan suuri määrä muita haastatteluja ja dokumentteja, mm. Trumpin ja Kim Jong-unin kirjeenvaihtoa…

---

[1] 170 000 vahvistettua kuolemantapausta elokuuhun 2020 mennessä