Hooverin ja

Rooseveltin 

talvisota

 

Maailma seuraa nyt melkein henkeä pidättäen vallanvaihdon valmistelujen käänteitä  Washingtonissa ja laskee päiviä virkaanastujaisiin. Istuva presidentti ehti viivästyttää virallisen ”transition” alkua kolmella viikolla, ennen kuin liittovaltion kiinteistö-, hankinta- ja teknologiapalvelu General Services Administration (GSA) sai luvan todeta että Joe Biden on ilmeisesti seuraava presidentti… 

 

Meno vaalien jälkeen on poikennut tavanomaisesta (eikä kukaan tiedä, mitä vielä on edessä), mutta vallanvaihdossa on ollut kiemuroita aikaisemminkin. Edeltäjät ovat ennenkin osanneet vaikeuttaa seuraajiensa elämää.  Tätä ennen viimeisen sadan vuoden ajalta  vaikeimpana muistetaan vuodenvaihde 1932-1933.

 

 Republikaanipresidentti  Herbert Hooverin ensimmäisen vuoden lopulla  iski pörssiromahdus, ja loppuvuodet olivat lamaa.  Jo sitä ennen farmarit olivat joutuneet vaikeuksiin kun maailmansodan armeijoiden ruokkimiseen paisutetun maataloustuotannon kysyntä hiipui Euroopan päästyä jaloilleen. Vuoden 1932 vaalit voitti demokraatti Franklin Roosevelt, jonka lupaus elvytyksestä ja uusjaosta (New Deal) sai enemmistön tuen.

 

Tuohon aikaan vaalipäivä oli sama kuin nytkin, marraskuun toinen tiistai, mutta virkaanastujaiset olivat vasta maaliskuun alussa.[1] Historioitsija Erich Rauchwayn kuvaus (2018) noista neljästä kuukaudesta kantaa nimeä ”Winter War”[2].  Se hätkähdyttää suomalaista, jolle meidän talvisotamme oli se ainoa, mutta kuvaa hyvin edeltäjän ja seuraajan välejä.

 

Hooverin kampanja väitti että Rooseveltin New Deal toisi kommunismin Yhdysvaltoihin. Retoriikka ei jäänyt jälkeen siitä, mitä Trumpin kannattajilta on kuultu. Hooverin mukaan

Rooseveltin ohjelma – julkiset rakennusprojektit, tullien alennus, työttömyyskorvaus -  ”huokuu Venäjällä kiehuvan noidankattilan höyryä, joka on jo levinnyt yli Euroopan”.  Hävittyään Hoover selitti olevansa vaalikalenterin uhri. Marraskuussa työttömiä oli 11 miljoonaa, maatalouden tuottajahinnat pohjassa ja pankkeja meni nurin kaikkialla, mutta Hoover väitti että suhdanne oli kääntynyt juuri ennen vaaleja, sitä ei vain oltu huomattu.  Jos tässä on jotakin tuttua, voidaan Hooverin kunniaksi kuitenkin sanoa että toisin kuin Trump, hän heti tuloksen selvittyä tarttui telefooniin ja onnitteli voittajaa.

 

Hoover ei myöskään välttänyt kontaktia Rooseveltiin vaan päinvastoin kutsui tämän Valkoiseen taloon 22. marraskuuta ja tarjosi yhteistyötä, mutta ei ilman taka-ajatuksia. Ranska, Englanti ja muut sotavelalliset halusivat maksuhelpotuksia, joiden myöntäminen ei kuitenkaan lamasta kärsiville amerikkalaisille olisi ollut mieleen. Hoover halusi sitoa Rooseveltin mukaan epäsuosittuihin päätöksiin, mutta tämä ei mennyt ansaan.

 

Tapahtumat maailmalla eivät pysähtyneet neljäksi kuukaudeksi odottamaan Yhdysvaltain vahdinvaihtoa. Japani kävi sotaa Mantshuriassa ja demokratia menetti asemiaan eri puolilla Eurooppaa. Saksassa Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi, mikä huolestutti Rooseveltia mutta ei istuvaa presidenttiä. Kokenutta ulkoministeriä Henry Stimsonia taas huolestutti että pian Yhdysvaltain johtoon astuva Roosevelt joutui seuraamaan maailman asioita lähinnä sanomalehdistä. Stimson halusi matkustaa briefaamaan Rooseveltin, mutta  Hoover kielsi tämän ehdottomasti: ”Roosevelt on hyvin vaarallinen ja vastahankainen mies, häneen ei voi luottaa”. 

 

Stimson oli ollut jo kolmattakymentä vuotta sitten sotaministerinä presidentti William H. Taftin kabinetissa, joten hänellä oli tilaisuus vertaille kahta häviäjää. Taft oli tappion jälkeen ollut lähinnä huojentunut, mutta Hoover ”oli kääriytynyt käsitykseen että maa todella oli riippuvainen hänen uudelleenvalinnastaan. Minusta hän todella uskoi niin.” Stimson merkitsi muistiin olevansa huolestunut presidentin haluttomuudesta tunnustaa häviönsä legitiimiksi.  Hän katsoi presidentin tehneen mahdollisimman ahdasmielisen ja väärän ratkaisun, kun hän taktisista syistä halusi pitää seuraajansa pimennossa.

 

Hooverin asenne seuraajaansa kohtaan alkoi hermostuttaa hänen muitakin alaisiaan. Pariisin-suurlähettilään erouhkaussähke (” I seem to be filling a post without function”) sai Hooverin korjaamaan käytöstään, ja Stimson sai luvan tehdä junamatkan New Yorkin lumiseen Hyde Parkiin Rooseveltin luo. Miesten tour d´horizon kesti koko päivän, aamupäivästä lähelle iltaa Rooseveltin talossa ja sitten vielä autossa, kun tämä tarjosi vieraalleen - ja tulevalle sotaministerilleen - kyydin takaisin New Yorkiin. 

 

”Talvisodan” viimeinen taistelu käytiin Hooverin kauden muutaman viimeisen viikon aikana, kun pankkeja meni nurin ympäri maata kiihtyvällä vauhdilla. Helmikuun puolivälissä paniikki uhkasi kaataa Yhdysvaltain koko pankkijärjestelmän. Hoover halusi pitää pankit avoinna ja antaa tuhon käydä armottomaan loppuun saakka: heikot kaatuisivat, ihmiset menettäisivät rahansa mutta loppujen lopuksi vahvat jäisivät jäljelle. Roosevelt halusi viheltää pelin seis ja sulkea keskuspankin kultaholvit. Jäädytyksen aikana eroteltaisiin terveet pankit sairaista, ja kullan ja dollarin hintasuhde määriteltäisiin uudelleen.

 

Hoover tarjoutui menettelemään Rooseveltin ehdottamalla tavalla, jos tämä antaisi kolmekohtaisen julistuksen. Sen mukaan hänen kaudellaan ei sallittaisi inflaatiota,alijäämäisiä budjetteja eikä suuria, hallituksen rahkeet ylittäviä projekteja. Toisin sanoen, hänen olisi sanottava hyvästit New Dealille. Roosevelt sanoi ei.

 

Rauchwayn kuvaus viimeisistä viikoista ja päivistä on dramaattinen. Paniikki syvenee, pankkeja kaatuu, presidentti yrittää kiristää seuraajaansa. Virkaanastujaiset ovat lauantaina, ja vielä perjantaina iltapäivällä keskuspankin johto yrittää saada presidentin määräämään pankit kiinni. Kun Roosevelt saapuu Valkoiseen taloon tavanomaiselle kohteliaisuuskäynnille ennen virkaanastujaisia, Hoover tekee viimeisen yrityksen. Roosevelt kieltäytyy ja sanoo että presidentillä on täysi oikeus toimia yksin, siihen ei tarvita ”yksityisen kansalaisen” julistuksia. Kyllä hän hoitaa asiat sitten huomisesta lähtien.

 

Seuraavana päivänä valta vaihtuu. Niin kuin sanotaan, loppu on historiaa.

 

 

 

 

 

---

[1] Vuodesta 1937 lähtien virkaanastujaispäivä on ollut 20. tammikuuta

[2] Eric Rauchway: Winter War: Hoover, Roosevelt and the first clash over the New Deal, Basic Books, New York 2018

 

 Loppui niin kuin alkoikin

 

Niin kuin se alkoi, niin se loppui.  Tammikuun 20. päivänä 2017 presidentti Donald Trump väitti

valheellisesti virkaanastujaistensa keränneen suuremman väkijoukon kuin mikään vastaava tilaisuus aikaisemmin. Media kumosi väitteen nopeasti, ja  maailmalla kummasteltiin kannattiko moisesta asiasta nostaa virkakauden ensimmäinen ristiriita.

 

Valkoisen talon vaalivalvojaisissa marraskuun 3. päivänä 2020 Trump väitti voittaneensa vaalit, jotka hän oli juuri hävinnyt, niin kuin viikon lopulla sitten kävi ilmi. Sitä ennen hän oli ehtinyt esittää tukun perusteettomia väitteitä vaalivilpistä  ja valittaa että voitto varastettin häneltä.  Kukaan ei kai enää kummastellut, neljän vuoden aikana oli jo totuttu ”vaihtoehtoisiin totuuksiin”.

 

Presidentti-instituutio oli muutenkin ollut koetuksella noiden vuosien aikana, ja meno poikkesi paljon perinteisestä.  Näin ollen ei kannattanut kummastella myöskään sitä, että kun loppu tuli, se ei noudattanut perinteistä, vuosikymmenien aikana vakiintunutta etikettiä. Sen mukaan vaalituloksen vähitellen hahmottuessa illan ja yön mittaan häviölle joutunut tunnustaa tosiasiat, soittaa voittajalle ja onnittelee. Media mielellään odottaa tätä hetkeä ennen kuin julistaa voittajan, ja samoin voittaja itse, ennen kuin pitää oman puheensa.  Tällä kertaa odotus oli turha. Sekä CNN että Fox News totesivat tilanteen heti kun kävi selväksi, ettei presidentti saisi Pennsylvaniasta tarpeeksi ääniä voittaakseen osavaltion 20 valitsjamiestä, ja Joe Bidenin ilmoitettiin pitävän voitonpuheensa klo 20 itärannikon aikaa.

 

Pennsylvanian lempinimi on Keystone State, ja näissä vaaleissa se todella oli nimensä mukaisessa roolissa, siis ikään kuin holvin lakikivi jota ilman koko rakennelma sortuu.

Aluksi se näytti menevän Trumpille, jonka äänestäjät olivat liikkeellä vaalipäivänä, presidentti kun oli viikkokausia parjannut postiäänestystä. Bidenin kannattajat taas äänestivät hyvin suuressa määrin postitse. Ja kun postiäänet laskettiin vasta loppuviikosta, Bidenin kannatus alkoi kohota ja nousi lopulta Trumpin kannatuksen ohi. Sama toistui myös Georgiassa, tosin pienemmällä marginaalilla.        Ilmiötä ei ole vaikeata ymmärtää, mutta pahantahtoisesti tulkitsemalla saa myös luoduksi kuvan jo luvassa olleen voiton ”varastamisesta”. Siksi CNN:n John King ja muut kommentaattorit ”maagisen kartan” äärellä väänsivät rautalangasta kerran toisensa jälkeen, miksi tulos elää laskennan edistyessä.

 

++++

 

Samaan aikaan kun Valkoisen talon ympärillä 95-prosenttisesti demokraattisesti äänestävän pääkaupungin asukkaat juhlivat Bidenin voittoa, sisällä valmistellaan eri osavaltioissa nostettavia vaalivilppikanteita ja tarkistuslaskentavaatimuksia.  Niillä ei ole vaikutusta lopputulokseen, kävi niissä miten tahansa. En usko että pyrkimyksenä olisi heittää rattaisiin niin runsaasti kapuloita että prosessi pysähtyisi. Sillä 20. tammikuuta vaihdos tapahtuu,   ja ellei prosessi ole tuottanut uutta presidenttiä ja varapresidenttiä, perustuslain mukaan virkaan astuu edustajainhuoneen enemmistön johtaja. Uskon että Trump sittenkin mieluummin näkee valaa vannomassa Joe Bidenin kuin Nancy Pelosin.

 

Mutta viikon alkaessa päähuomio ei enää ole Valkoisen talon nykyisissä asukkaissa, vaan Joe Bidenin ja Kamala Harrisin proto-hallinnossa, jota on itse asiassa rakennettu jo puoli vuotta. Tapoihin kuuluu että siitä ei paljon puhuta ennen kuin vaalit on käyty, mutta heti niiden jälkeen se käynnistyy julkisuudessa. Tapoihin kuuluu myös että lähtevä presidentti tekee kaikkensa auttaakseen seuraajaansa saamaan mahdollisimman hyvän lähdön uuteen kauteen. Lienee turha toivoa että tätäkään perinnettä tällä kertaa pidettäisiin arvossa. Onneksi Biden ei tarvitse Trumpilta  johdatusta  Valkoisen talon länsisiipeen ja sen rutiineihin, jotka hän kaiketi tuntee paremmin kuin tämä.

 

Tulevina päivinä Bidenin voiton koko laajuus täsmentyy, kun saadaan tietää hänen valitsijamiestensä lopullinen lukumäärä, hänen kokonaisäänimääränsä ja ero Trumpiin. Jo nyt tiedetään, että hänen äänimääränsä on historiallisen suuri, samoin voiton marginaali.

 

Mutta näitä numeroita tärkeämpi Bidenin kauden menestykselle on Georgian kahden senaattorin vaalien toinen kierros, jota saadaan odottaa tammikuun 5. päivään saakka. Jos demokraatit onnistuvat voittamaan molemmat, ovat senaatin voimasuhteet 50-50, ja puheenjohtajan – varapresidentti Kamala Harrisin – äänen ratkaistessa Bidenillä on mahdollisuus saada politiikkansa ja nimityksenä lävitse aivan toisessa määrin kuin jos senaattiin jäisi republikaanien enemmistö. Niin että vanhan kauniin evergreenin sanoin, Georgia pysyy mielessä, old sweet song keeps Georgia on my mind.

 

Mitä kongressiin tulee, on merkille pantavaa että Bidenin takinliepeissä, niin kuin termi kuuluu, demokraattien asema ei vahvistunut, päinvastoin. Yksikään uudelleenvalintaa hakenut republikaani ei pudonnut edustajainhuoneesta, jossa demokraatit itse asiassa menettivät ainakin neljä paikkaa. CNN:n kommentaattoreilla oli järkeenkäyvä selitys: republikaaniäänestäjistä osa oli kyllästynyt Trumpiin ja äänesti Bideniä, mutta varmuuden vuoksi republikaania edustajainhuoneeseen ja senaattiin.