Ei kansakuntaa rakentamassa
”Our mission in Afghanistan was never supposed to have been nation-building. It was never supposed to be creating a unified, centralized democracy. Our only vital national interest in Afghanistan remains today what it has always been: preventing a terrorist attack on American homeland.”
Presidentti Joe Bidenin sanat maanantaina olivat tylyä kuultavaa niille, jotka olivat toisin luulleet. Käsitykseen että tavoitteena oli ”kansakunnan rakentaminen” ja demokratia oli toki hyvin saattanut tulla yrittäessään seurata Yhdysvaltain ja sitä tukeneen kansainvälisen yhteisön toimintaa parin vuosikymmenen aikana Afganistanissa. Mutta ainakin Biden teki selväksi, että häntä ei tästä harhakäsityksestä sovi syyttää. Hän korosti varapresidenttinä vastustaneensa amerikkalaisten joukkojen lisäämistä ja kannattaneensa Yhdysvaltain tavoitteen rajaamista terrorismin torjuntaan (counterterrorism) sen sijaan että yritettäisiin tukahduttaa kapina ja kitkeä pois sen syyt (counter-insurgency) puhumattakaan ”kansakunnan rakentamisesta” (nation-building) kaikkine poliittisine, taloudellisine ja sosiaalisine ulottuvuuksineen.
Barack Obaman voittaessa presidentinvaalit 2008 amerikkalaiset sotivat Afganistanissa jo kahdeksatta vuotta. Siinä vaiheessa tämän epätoivoisen kestävyyslajin ennätys oli vielä Neuvostoliiton hallussa (1979-1989), ja uusi presidentti halusi siitä eroon ennen kuin hänen nähtäisiin ”omistavan” sen. Obama lähetti varapresidentiksi valitun Joe Bidenin tutustumaan tilanteeseen Pakistanissa ja Afganistanissa tammikuussa 2009 jo ennen virkaanastujaisia. Matkaseurana oli republikaanisenaattori Lindsey Graham, koska Obama halusi tulevalle ulkopolitiikalleen laajan tuen, sekä Bidenin ulkopoliittinen neuvonantaja Tony Blinken, nykyinen ulkoministeri.
Tapaamiset Islamabadin ja Kabulin palatseissa eivät vakuuttaneet delegaatiota, mutta Bidenin raportoidessa Obamalle olivat päällimmäisenä vastaukset joita hän oli saanut heittäessään tapaamilleen sotilaille - kenraaleista korpraaleihin - kysymyksen: What are we trying to do here?
Vastausta tähän kysymykseen etsivät sitten vuorollaan ja kumpikin omalla tavallaan sekä Obama että Donald Trump. Obaman virkakauden ensimmäisen vuoden painiskelua Afganistanin kanssa kuvaa Valkoisen Talon väsymätön kronikoitsija Bob Woodward kirjassaan Obama’s War (Simon&Schuster 2010, New York). Kaksi koulukuntaa kiskoi Obamaa kumpikin omaan suuntaansa, ja toisen johtajana profiloitui Joe Biden.
Koko vuoden 2009 käytiin kiistaa Afganistanin joukkojen vahvistuksista, ja joulukuun 1.päivänä Obama ilmoitti West Pointin kadeteille pitämässään puheessa, että maahan lähetään lisää 30 000 amerikkalaista sotilasta. Vuoden aikana inter-agency process oli myllyttänyt optioita nollasta sataan tuhanteen. Mutta vaikka numerot yleensä pääsevät otsikoihin, käytiin varsinainen keskustelu niiden takana juuri noista käsitteistä, joihin Biden maanantaisessa puheessaan viittasi ja jotka ovat olleet Vietnamista lähtien olleet osa lähes kaikkia Yhdysvaltain interventioita.
Vuonna 2009 nine-eleven oli vain muutaman vuoden takana ja Osama Bin-Laden vielä elossa ja toiminnassa. Varapresidentti Bidenin prioriteetti oli estää Al-Qaidaa iskemästä uudelleen Yhdysvaltoihin. Pääasiallinen harmi Talebanista oli että he saattaisivat taas antaa turvasataman Al-Qaidalle jos pääsisivät valtaan Afganistanissa tai sen jollakin osa-alueella. Biden kiinnitti myös huomiota Pakistanin Afganistania merkittävämpään rooliin Al-Qaidan kotipesänä. Mutta Afganistanin yhteiskunnan jälleenrakennus ei ollut ohjelmassa, ellei suoraa yhteyttä Al-Qaidan torjuntaan ollut.
Bidenin mukaan Yhdysvalloille olisi riittänyt pari tukikohtaa (Bagram ja Kandahar), joista käsin erikoisjoukot olisivat operoineet, ilmaherruus, tarpeeksi tiedustelukapasiteettia erikoisjoukkojen tarpeisiin sekä CIA:n terrorismintorjuntatiimit (CTPT) joilla olisi vapaa liikkuvuus kaikkialla.
Toiseen koulukuntaan kuului mm. ulkoministeri Hillary Clinton ja suurin osa Pentagonin kenraaleista, jotka olivat counterinsurgency-manuaalinsa lukeneet. Niiden mukaan interventio jalkautuu kaupunkeihin ja kyliin, kouluttaa paikallista väkeä turvaamaan itse itsensä, auttaa rakentamaan oikeusvaltiota ja demokratiaa. Ja nimenomaan Afganistanin tapauksessa, tuo naisille ja tytöille ihmisoikeudet. Tämän kaiken puolustaminen jäisi lopulta afgaanien harteille, jota varten koulutettaisiin ainakin 300 000 sotilasta ja poliisia.
Obaman tavoitteena oli aloittaa Yhdysvaltain joukkojen poisvetäminen heinäkuussa 2011. Joukkojen väliaikainen lisääminen 2009 (”surge”) tähtäsi tilanteen rauhoittamiseen niin että tämä olisi ollut mahdollista.
Woodwardin kirjan kohteena on Valkoisen talon päätösprosessi Afganistanin suhteen vain yhden vuoden osalta kaikkiaan kahdestakymmenestä. Mutta sen kuvaaman perusristiriidan voi nähdä kattavan koko ajanjakson, ja olevan paljolta taustaa sille, mitä nyt ja tulevina kuukausina ja vuosina Afganistanissa tapahtuu. Eikä vain Afganistanissa. Interventioita on ja tulee olemaan muuallakin.
Aina silloin toivoisi etukäteen mietittävän vastausta Bidenin vuonna 2009 heittämään kysymykseen: Mitä me yritämme täällä saada aikaan?
