.helsinki?

 

Helsingin Sanomat kertoi tänään miten 35 vuotta sitten Helsinki jäi toiseksi kun Helsingin yliopisto rekisteröi itselleen verkkodomainin www.helsinki.fi ja  kaupunki  joutui tyytymään domainiin www.hel.fi

Jutussa olisi voitu myös kertoa, että itse asiassa Helsinki sai revanssin vuonna 2012,

kun Internetin tunnisteiden koordinaatiosta vastaava Internet Corporation for Assigned Names and Numbers (ICANN) myönsi sille ylimmän tason tunnuksen  .helsinki , joka ei tarvitse oikealle puolelleen sen kummemmin maatunnusta (.fi) kuin totuttuja ”geneerisiä” päätteitä (.com, .org., net…).

 

Kun ICANN perustettiin 1998 hoitamaan Internetin tonttipolitiikkaa, sen yhdeksi tehtäväksi tuli lisätä kilpailua domainhierarkian ylimmällä tasolle, jossa Verisign-yhtiöllä oli lähes monopoli, ja halutut  .com-domainit maksoivat jälkimarkkinoilla maltaita.   Uusia vaihtoehtoja tuli tarjolle tipotellen, joko yleiskäyttöön (kuten .info tai .biz) tai erityisaloille (.museum tai .travel)   Mutta hiukan toistakymmentä vuotta sitten pantiin alulle  ”big bang”. Ei ollut mitään teknistä syytä niukkuuden ylläpitoon ”viimeisen pisteen oikealla puolella”, ja ovet yläkertaan avattiin ammolleen. Silti, sääntöjä viilattiin vuosikausia, koska oli varmistettava hakijoiden oikeus hakemiinsa termeihin ja estettävä käyttäjien hämääminen liian samankaltaisilla tunnuksilla.  Oli myös torjuttava joidenkin isojen firmojen yritys privatisoida tavallisia englannin sanoja, kuten  .books , jota Amazonille ei myönnetty, tai .beauty jota ilman L’Oréal jäi. 

 

Erityisen huomion kohteena olivat maantieteelliset nimet, joita niitäkään ei haluttu antaa ilman muuta kaupalliseen käyttöön. Sitkein riita käytiin sekin maailman suurimman kirja (etc.) kaupan oikeudesta saada firman nimi ylimmälle tasolle, minkä esti Amazon-joen valuma-alueen valtioiden järjestö. 

 

Pääkaupungit saivat oikeuden nimiinsä ilman muuta, muut kaupungit tietyillä ehdoilla, ja kaikkiaan lähes 40 kaupunkia käytti tilaisuutta hyväkseen. Mukana olivat mm. Tokio, Sydney, Lontoo, Pariisi, New York (.nyc), Berliini, Amsterdam, Hampuri, Tukholma ja Helsinki.  Pienin oli Montenegron rannikkokaupunki Bar (17 000 as.) Se myi oitis  .bar -tunnuksen käyttöoikeuden meksikolaiselle yhtiölle nimeltä Punto 2012, joka on menestyksellä tarjonnut sitä ravintoloiden ja baarien käyttöön (166 000 rekisteröintiä).  

 

Useimmat kaupungit (tai niitä edustaneet monitoimijaryhmät)  näyttävät ottaneen top level-tunnuksensa käyttöön ja tarjonneen mahdollisuutta rekisteröityä sen alla kaikille  - ihmisille ja yrityksille, jotka haluavat korostaa kotikaupunkilaisen identiteettiään. Rekisteröintien määrät eivät ole valtavia kaupunkien kokoon nähden. Tokio yltää toiselle sadalle tuhannelle, useimmat ovat muutamissa kymmenissä tuhansissa. Ns. pysäköityjen domainien osuus on usein kolmannes tai enemmän. 

 

Kokonaisuudessaankaan ”big bang”  ei ollut mikään valtava menestys. Oman nimen tai liikemerkin paikan varaaminen ylimmällä tasolla omaan käyttöön on yrityksiltä usein puolustuksellinen toimenpide sen varmistamiseksi ettei kukaan muu sitä vie.  Toimialakohtaiset nimet (.music, .sport etc.)  eivät ehkä enää hakukoneiden aikakaudella ole se tienviitta, joka johtaa asiakkaan haluttuun kohteeseen. Ja jotakin sanoo kai se että yleisluontoisista, siis .com-tunnuksen tapaisista todella geneerisistä, ja sen  kanssa kilpailevista, on parhaiten menestynyt .xyz joka houkuttelee kyseisillä kirjaimilla merkittyjä sukupolvia ja on saanut kirjoihinsa yli kuusi miljoonaa domainia.

 

Mutta mitä Helsinki? Toisin kuin useimmat muut city-nimet, hakemuksensa mukaisesti se aikoo pitää .helsingin omassa käytössään, siis kaupungin omien hallinnollisten yksiköiden, laitosten ja yritysten verkkonimien päätteenä.

 

Mutta olisi tietysti mukava tietää, milloin se otetaan käyttöön. Onhan siitä kuitenkin raha maksettu, ja maksetaan vuosittain, ei tosin valtavia summia mutta kuitenkin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  Tim Wu Valkoiseen taloon

  teknojättejä vahtimaan

 

Uuden presidentin myötä vaihtuu Valkoisessa talossa, ministeriöissä ja muualla hallinnossa myös muutama tuhat korkeata virkamiestä. Avoimien poliittisten virkojen luettelo julkaistaan aina presidentinvaalien yhteydessä. Se kulkee nimellä ”Plum book”, koska erityisen haluttavia työpaikkkoja on tapana nimittää ”luumuhommiksi”, plum jobs. Termin  etymologinen polku johtaa lastenlorun pikku Jack Horneriin joka nurkassa istui ja piirasta söi, työntäen sen sisälle peukalonsa ja vetäen esille luumun.  

 

Presidentin teknologia- ja kilpailupolititiikan erityisavustajan virka ei ehkä ole luumuista makeimpia, mutta nykytilanteessa mielenkiintoinen ja tärkeä. Teknologian jättiläiset – Facebook, Google ja muut – ovat kasvaneet huolestuttaviin mittoihin ja käyttävät valtaa,  paitsi taloudellista myös poliittista, johon on pakko jotenkin puuttua. Muualla maailmassa valmistellaan tähän tarkoitukseen järeitä toimia.  Kongressin edustajainhuone sai syksyllä valmiiksi  massiivisen raportin teknojätteistä ja kevään ohjelmassa on kirjoittaa antitrust-lainsäädäntö uusiksi.  Uusia linjauksia odotetaan nyt myös Valkoisesta talosta. 

 

Perjantaina virkaan nimitettiin Columbian yliopiston lakitieteen professori Tim Wu, alkuperäiseltä nimeltään Timothy Shiou-Ming Wu, yksi näkyvimmistä akateemisista vaikuttajista alueella missä uuden teknologian, talouden ja juridiikan ongelmat kietoutuvat toisiinsa.  ”Poliittinen” nimitys osui kerrankin pätevään, eikä vain sopivaan henkilöön. Ja lisäksi sellaiseen, joka on ennakoinut nykyisen tilanteen jo kymmenen vuotta sitten.

 

Tim Wun ”Master Switch” ilmestyi 2010, jolloin Internetin alkuperäisen vapauden ja rajattomien mahdollisuuksien ideologia vielä oli hengissä, ja sai pian vahvistusta arabikevään ja muiden teknologia-avusteisten kansanliikkeiden alkumenestyksestä. Halutti uskoa, että muutos oli tullut jäädäkseen. Wu kuitenkin ennusti että Internet ei ole poikkeus, vaan seuraa samaa kehityspolkua kuin puhelin, radio, elokuva, televisio  Yhdysvalloissa. Ne kaikki  elivät läpi  samankaltaiset syklit: 1) rohkeiden pioneerien, ennakkoluulottoman kokeilun ja vapaan kilpailun vaihe, 2) konsolidointi ja monopolien muodostuminen, 3) rakenteiden jäykistyminen ja 4) luova tuho ja uusi monimuotoisuus. 

 

Wun mukaan monopolin ensi vaiheet ovat kyseisen välineen kulta-aikaa ja käyttäjien juhlaa, koska voittoja sijoitetaan parempaan palveluun ja käytön mukavuuteen. Käyttäjät arvostavat mukavuutta enemmän kuin vapautta, ja luottavat valmiisiin sovelluksiin enemmän kuin omaan luovuuteensa.  Lisää ongelmia syntyy jatkossa:

 

”The problem with such a pax industria is that, like longtime Congressional incumbents or African dictators, dominant firms rarely give up when things sour. Facing decline, they do everything possible to stave off the inevitable. And in the meanwhile, the rest of us suffer. Not always directly, but by the loss of businesses that cannot get their start, the growth that does not happen, above all by the resulting general stagnation of technology and commerce”.[1]

 

 

Vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan “The Curse of Bigness” Wu käy lävitse Yhdysvaltain talouden jättiläisten vaiheita ja yrityksiä niiden liiallisen vallan suitsemiseksi 1800-luvun lopulta lähtien, öljy-ja rautatie- ja teräspohatoista puhelinmonopoli AT&T:n pilkkomiseen ja IBM:n sekä Microsoftin tapauksiin saakka.  Suhtautuminen trusteihin ja kartelleihin Yhdysvalloissa on vaihdellut jyrkästi viimeisen runsaan sadan vuoden aikana, suvaitsemisesta ja jopa ihailusta jyrkkään vastustukseen, samalla kun keskustelu on käynyt kuumana siitä, ovatko monopolit pahoja sinänsä vai vain silloin, kun ne nostavat kuluttajan maksamia hintoja.  

 

 

Wu ei jätä epäilystä, millä puolella hän on. Hänen oppi-isänsä on Louis Brandeis, korkeimman oikeuden tuomariksi edennyt juristi joka  1900-luvun alkupuolella kävi leppymätöntä sotaa monopoleja vastaan.  Wu toteaa Yhdysvaltain talouden keskittyneen voimakkaasti tällä vuosisadalla ja valittaa että pariinkymmeneen vuoteen ei ole nähty yhtään isoa antitrust-juttua. Mutta ehkä pian nähdään?

 

Teoksen toiseksi viimeinen luku on omistettu teknologiatrustien nousulle ja sinetöi paikkansa pitäviksi ”Master Switchin” ennustukset Internetin kohtalosta.  Missä ennen käytiin kovaa kilpailua, siellä isännöivät nyt Google ja Facebook, jotka Rockefellerin ja J.P. Morganin menetelmillä tukahduttavat kilpailijansa ostamalla ne pois tieltä, niin kuin Facebook teki Instagramille ja What’s Appille ja Google YouTubelle.

 

Viimeinen luku, ”A Neo-Brandeisian Agenda”, on suoraviivainen antitrust-toimintaohjelma jolla teknojätit pannaan kuriin, tarvittaessa pilkkomalla ne pienempiin osiin niin kuin puhelinmammutti AT&T aikanaan.

 

+++

 

Valkoisen talon lehdistösihteeriltä Jen Psakilta tivattiin Tim Wun nimityksen tultua julki, tähtääkö Valkoinen talo nyt teknojättien pilkkomiseen. Vastaus oli luonnollisesti että Wu oli nimitetty asiantuntemuksensa ja tietämyksensä eikä mielipiteidensä takia,  ja että jos jokainen Valkoiseen taloon nimitettävä henkilö määräisi administraation poliitiikan, sillä olisi 400 eri linjaa joka asiassa. Mutta samalla Psaki totesi presidentin luvanneen että hän vastustaa vallan väärinkäyttöä (abuse of power) , ja se sisältää vallan väärinkäytön suurten teknologiayhtiöiden ja niiden johtajien toimesta.

 

Jälkimmäiset eivät nyt ehkä menetä yöuntaan, mutta nimitys on kyllä selvä merkki siitä että teknologiajäteillä ei lähiaikoina tule olemaan helppoa edes kotikentällään. 

Lisäys 12.3.

Tässä vielä Wiredin Steven Levyn kommentti samasta asiasta

https://link.wired.com/view/5cc9e3032ddf9c1a7ae026b3dt02n.1ujn/80ce5973

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

---

[1] Tim Wu: The Master Switch. The Rise and Fall of Information Empires. Atlantic Books 2010, s. 320

 

 

 

 

 Mihail Gorbatshov, 90

 

Hyvää syntymäpäivää, kunnioitettu Mihail Sergejevitsh, поздравляю с днём рождения!

Neuvostoliiton viimeinen presidentti ja NKP:n viimeinen pääsihteeri Mihail Gorbatshov on yksi viime vuosisadan viimeisen neljänneksen merkittävimmistä poliittisista johtajista ellei merkittävin – ei vain Time-lehden kansikuviensa määrällä mitattuna, mutta myös ja ennen kaikkea siksi, mitä hänen liikkeelle panemansa prosessi sai aikaan.  Minulle journalistina hän oli urani tärkeimmän long storyn sankari – tosin Moskovassa viettämistäni vuosista neljä ensimmäistä meni odottelussa, eikä aluksi edes tiedetty, ketä odotettiin. Nähtiin vain että järjestelmä rämettyi, kriisi paheni vuosi vuodelta ja tiedettiin että jonkun täytyy lopulta uskaltaa huomauttaa että keisarilla ei ole vaatteita. Mutta toisin kuin Andersenin sadussa, jossa käänteentekevä totuus kuultiin lapsen suusta, neuvostojärjestelmässä vain keisari – pääsihteeri - itse saattoi sen tunnustaa. Ja huipulle päästäkseen  oli kiivettävä vallan tikkaita kärsivällisesti ja huomiota juuri sopivassa määrin herättäen ainakin neljännesvuosisadan ajan.

 

Aloittaessani kirjeenvaihtajana Moskovassa vuoden 1981 alussa Gorbatshov oli juuri nimitetty politbyroon täysjäseneksi sensaatiomaisen nuorena, vain 50-vuotiaana, ja - Moskovan yliopistosta valmistuneena juristina - muita paljon paremmin koulutettuna. Hän oli selkeästi tulevaisuuden mies, mutta milloin tulevaisuus alkaisi, sitä ei kukaan tiennyt.  

 

Kun me kirjeenvaihtajat yritimme pysyä kärryillä Kremlin valtataisteluista, olimme kuin Platonin luolavertauksen vankeja, jotka näkevät todellisista tapahtumista vain varjoja – heikkoja signaaleja, sanottaisiin nyt - ja yrittävät niistä päätellä, mitä tapahtuu. Hautajaisia pidettiin tiheään.    Kun Jurij Andropov seurasi Leonid Brezhnev-vainajaa  pääsihteerinä,  Gorbatshovin ura lähti nousuun, mutta Andropovin seuraajaa hänestä ei tullut, kun tämä kuoli oltuaan vallassa vain vähän yli vuoden.   Tiedämme nyt että Konstantin Tshernenkon ”kakkosmiehenä” eli ideologiasta vastaavana keskuskomitean sihteerinä Gorbatshov,  pääsihteerin sairauden pahentuessa, otti langat käsiinsä, mutta niin kuin tapa oli, julkisuuteen heijastettiin edelleen vain yhä vaikeammin ylläpidettävää kuvaa Tshernenkosta toimivana johtajana. 

 

Joulukuun 10. päivänä 1984 tapahtui kuitenkin jotakin yllättävää. Uutistoimisto TASS:n teleprintteri alkoi nakuttaa referaattia puheesta, jonka Mihail Gorbatshov oli pitänyt ”yleisliittolaisessa ideologisessa konferenssissa” aikaisemmin samana päivänä. 

 

Tässä sen päivän raporttini YLE:n radion Päivän peiliin:

 

”Tämä oli Mihail Gorbatshovin ensimmäinen julkaistu ideologinen puhe sen jälkeen, kun hän politbyroossa ryhtyi Konstantin Tshernenkon jälkeen hoitamaan tätä tehtävää – ja samalla vahvistus siitä, että näin todella oli tapahtunut.

 

Mutta puhe oli mielenkiintoinen myös sisällöltään. Muun muassa siksi, että se ideologisesta perusvireestään huolimatta käsitteli suuren määrän käytännön ongelmia, paljolta toki samoja, joita suurissa puheissa yleensäkin käydään lävitse talouden, sosiaalipolitiikan ja poliittisen moraalin alueelta. Mutta vaikka puhe oli täkäläisen käytännön mukaisesti runsaasti höystetty nykyisen pääsihteerin sitaateilla, sen painopisteissä ja äänenpainoissa oli paljon sellaista, joka muistutti Jurij Andropovin aikana pidetyistä puheista, ehkä enemmän kuin mikään muu tämän kuluvan vuoden aikana.

 

Esimerkiksi siitä, että tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden vuorovaikutukseen on syytä kiinnittää huomiota myös sosialismin oloissa, ei oikeastaan ole Andropovin jälkeen suurissa puheissa korostettu tai edes mainittu. Selväkielellä tämä tarkoittaa etta yhteiskunnan pitäisi muuttua talouden muutosten mukana. Gorbatshov toteaa tämän yhdeksi tämän hetken ydinongelmaksi, jonka vastuunalainen ja objektiivinen tutkimus tekee mahdolliseksi ajoissa selvittää ja ratkaista tällä alalla syntyvät ristiriidat…”

 

Ei juuri tekstiä, joka olisi pudottanut suomalaiset radiokuuntelijat tuolilta. Mutta itse asiassa  Gorbatshov heitti neuvostoretoriikan koodikielellä vanhoillisten vastustajiensa silmille samat syytökset, joita Abel Agabenjan, Tatjana Zaslavskaja ja muut uskaliaat taloustieteilijät ja sosiologit  olivat suoremmin esittäneet ”salaisissa” raporteissaan. Politbyroon vanha kaarti kyllä tiesi, mitä Gorbatshov tarkoitti.  Pukemalla arvostelun marxilaisen kapulakielen kaapuun hän varmisti selustansa ja nousunsa puolueen tikapuiden ylimmälle pienalle.

 

Gorbatshov ei vielä käyttänyt sanaa ”glasnost”, mutta korosti että laaja ja avoin tiedottaminen oikeaan aikaan todistaa luottamuksesta ihmisiin ja kunnioituksesta heidän älyään ja tunteitaan kohtaan. Hänen mukaansa puolue arvostaa korkealle journalistisen työn, joka muiden ominaisuuksien lisäksi joskus vaatii myös rohkeutta.  Saattoi kuvitella, että tätä sanaa hätkähtivät kuulijoiden joukossa alueelliset satraapit, jotka olivat tottuneet pitämään paikallispravdat tiukasti omissa näpeissään.

 

Gorbatshov totesi myös, että kunnossa oleva talous on maan kansainvälisen arvovallan paras tae ja vakuuttavin todiste sosialistisen järjestelmän ja elämäntavan puolesta.  Kiinnitin jutussani huomiota siihen että puheessa ei mainittu puolustuskyvyn nostamisen tärkeyttä, mikä olisi kuulunut kaavaan tässä yhteydessä, ja päättelin Gorbatshovin ottaneen kantaa sitä vastaan, että  puolustuskykyä on kohennettava talouden taantumisenkin kustannuksella. Koska aserajoitusneuvotteluihin oltiin tuolloin palaamassa lähes neljän vuoden mykkäkoulun jälkeen, arvelin tämän olevan selvä signaali valtameren taakse, eikä pelkästään sinne.

 

Kun Tshernenko kuoli illalla 10. maaliskuuta 1985, vallanperimyksen rattaat käynnistyivät rutiinilla.  Virallinen surunviesti luettiin radiossa seuraavana päivänä klo 14 paikallista aikaa, ja päivän peilissä saatoin jo raportoida lähetyksen aikana tulleen uutisen Gorbatshovin valinnasta pääsihteeriksi. Kommentti oli kirjoitettu valmiiksi: Nyt oltiin periaatteessa samanaisessa valintatilanteessa kuin vuosi sitten, valitako pääsihteeri politbyroon iäkkäämmän kaartin joukosta vaiko panna toimeen sukupolvenvaihdos, joka on joka tapauksessa joskus tehtävä. Perinteen voimaa ei pidä väheksyä, toisaalta nyt on eletty vielä yksi välivaihe, ylimenokausi ja nähty sen haitat sekä uudistustyön että sisäisen uudistustyön kannalta. Nyt on tehty ratkaisu rohkeamman uudistuspolitiikan hyväksi, ja myös sen hyväksi, että johdonmukaisuus ja jatkuvuus – nuo tällaisessa tilanteessa aina paljon käytetyt sanat – nyt nähdään tulevaisuuden perspektiivissä.

 

Siitä se lähti. Ensimmäinen viikkojen ja kuukausien tärkein tehtävä oli saada aikaan tarvittavat henkilömuutokset, koska valittu linja ei suinkaan ollut kaikkien mieleen. ”Kevätsiivous” oli käynnissä, ja joitakin uutisia tihkui muurien ulkopuolellekin.  Ja jo ensimmäisissä puheissaan pääsihteerinä Gorbatshov antoi signaaleja siitä, mihin oltiin menossa.

 

Vain viikko Tshernenkon kuoleman jälkeen raportoin TV-uutisille:

 

”Huipputapaamiset hautajaisten yhteydessä näyttävät vain vahvistaneen sitä kuvaa, joka lännessä on jo entuudestaan Mihail Gorbatshovista ollut nykyaikaisena, tehokkaana ja ikään kuin länsimaisen tyyppisenä poliitikkona, ja joka vahvistui hänen Englannin-vierailullaan. Länsimaisten poliitikkojen on helpompi samaistua häneen kuin häntä kaksikymmentä vuotta vanhempaan sukupolveen. Pääministeri Thatcher sanoi, että Gorbatshovin kanssa asiat saattavat sujuakin.

 

Ulkoiset seikat – kuten edustavan vaimon mukanaolo valtiovierailulla tai lastenlasten äänestyspaikalla – eivät toki tyhjästä synny, niiden takana on uutta politiikan tyyliä ja asiaa. Toisaalta tässä vaiheessa jos missä kannattaa miettiä, mitkä asiat nimenomaan muuttuvat ja mitkä todennäköisesti eivät. Tuoreessa muistissa ovat Andropovin alkukaudella syntyneet mielikuvat englanninkielisiä dekkareita lukevasta ja jazzia diggaavasta salaliberaalista.

 

Jo Gorbatshovin ensimmäiset puheet kertovat, että uudistusten tahti, joka Andropovin kuoltua hidastui, tulee nopeutumaan. Talouselämässä lisätään tuotantolaitosten omaa valtaa. Keskussuunnittelu on saamassa tuekseen jonkinlaisen sosialistisen markkinamekanismin. Itsehallinnon uudet muodot ja laajempi julkisuus tuskin jäävät sanahelinäksi. Tyhjien sanojen tuomio hautajaispuheessa asettaa kovat vaatimukset johdolle itselleenkin.

 

Gorbatshov on myös puhunut siitä, miten varustelumenot rasittavat talouden kehittämistä. Hänen ulkopolitiikkansa varmaan tähtää luomaan sisäiselle kehitystyölle rauhalliset ulkoiset raamit. Silti, mikään ei oikeuta päättelemään, että lännellä nyt olisi nyt edessään pehmeämpi ja peräänantavampi partneri.

 

Mikään ei myöskään viittaa siihen että talouselämän uudistukset – vaikkapa niihin ympätäänkin tähän mennessä lähinnä markkinataloudessa käytettyjä mekanismeja ja aineksia – sinänsä johtaisivat ideologisella puolella vastaaviin ilmiöihin, liberalisoitumiseen, mitä tällä termillä sen kukin käyttäjä sitten tarkoittaakin. Vaikka uudistuksiin sisältyisikin läntiseksi lainatavaraksi katsottavaa ainesta, niiden tarkoitus on tehdä tämä systeemi toimivammaksi, eikä sitä muuksi muuttaa.”

 

 

 

Verrattuna 1980-luvun jähmeisiin alkuvuosiin, kymmenluvun jälkimmäinen puolikas oli 

yhtä juhlaa mitä uutisaiheisiin tuli. Avoimemman tiedotuspolitiikan myötä jokainen päivä 

toi uutta kerrottavaa, useimmiten sellaista, josta raportoi mielellään, koska uutiset sopivat

 optimistiseen viitekehykseen. Tshernobylin katastrofi iski joksikin aikaa mittarit punaiselle 

tukkien uudet kanavat ja ikään kuin palautti systeemin vanhoihin asetuksiin, mutta kääntyi 

pian uuden avoimuuden voitoksi, kun se näytti salailun ja vastuunpakoilun kulttuurin karmeat

 seuraukset.   Ja kun joulukuussa 1986 kuvasimme Jaroslavlin asemalla Andrei Saharovin

 paluun karkotuspaikastaan Gorkista, vastassa  riemuitsevaa väkeä enemmän kuin 

laiturille mahtui, alkoivat edellisen vuoden ennustukseni tuntua liiankin varovaisilta. 

 Vuonna 1987 perestroika siirtyi järeämmälle vaihteelle, kun tavoitteeksi otettiin selkeä

 poliittinen muutos, ei enempää eikä vähempää kuin демократизация – demokratisointi, 

samalla kun taloustieteilijät ns. paksuissa julkaisuissa ottivat yhä rohkeammin etäisyyttä 

keskusjohtoiseen pulatalouteen. 

Mutta samana vuonna alkoivat myös näkyä ensimmäiset tulevien epäonnistumisten ennusmerkit. Uudistusten vastustajat oppivat käyttämään glasnostia tehokkaasti hyväkseen. Seinänraoista alkoi luikerrella kaikenlaisten salaliittoteorioiden kannattajia. Ja lokakuussa Gorbatshov teki ensimmäisen pahan virheensä, kun hän ajautui välirikkoon Boris Jeltsinin kanssa.  Ulkopolitiikassa vuosi kuitenkin päättyi menestyksellisesti. Gorbatshov oli Ronald Reaganin vieraana Washingtonissa, missä solmittiin vuosien vaikeiden neuvottelujen jälkeen keskimatkan ohjukset Euroopassa kieltänyt sopimus. Viimeisen raporttini Moskovasta ennen uudelle asemapaikalle siirtymistä tein Gorbatshovin tv-puheesta hänen palattuaan Washingtonista. Hän toppuutteli liiallista euforiaa ja viittasi vaikeuksiin, joita sopimuksen ratifioinnissa saattaa olla Yhdysvaltain senaatissa. Myös Neuvostoliitossa on niitä, joiden mielestä mentiin liian pitkälle, mutta Gorbatshov kuitenkin uskoi, että Korkein neuvosto sen hyväksyy. Gorbatshov sanoi lännessä saaneensa kysymyksiä   perestroikan jatkumisesta ja vastanneensa, että sitä ei pidä epäillä. Mitä selkeämmin Neuvostoliitto tekee sisäisen uudistustyönsä, sitä vahvempi on myös sen kansainvälinen asema.

 

***

 

Tuo toteamus näytti saavan vahvistuksen  Beijingissä puolitoista vuotta myöhemmin.  Gorbatshovin vierailu toukokuussa 1989 oli päätös Neuvostoliiton ja Kiinan suhteiden pitkälle jääkaudelle ja vielä yksi ulkopoliittinen voitto hänen tililleen. Varsinkin koska vastapuoli oli silloin niin tukalassa tilanteessa, että edes virallisia vastaanottoseremonioita ei voitu järjestää Tian An Menin aukiolla, se kun oli muussa käytössä, opiskelijoiden ja muiden mielenosoittajien leirialueena.   Demokratian puolesta noussut kansanliike otti Gorbatshovin vierailusta kaiken irti, ja banderolleissa häntä ylistettiin Venäjän demokratian isäksi.

 

Palatessaan Kiinan muurilta Gorbatshov pysäytti saattueen ja keskusteli mielenosoittajien kanssa – ”minulla oli tilaisuus tavata Kiinan kansan eri sukupolvien edustajia”, niin kuin hän lehdistötilaisuudessa muotoili.  ”Siellä oli kaksi miljoonaa ihmistä osoittamassa mieltään. Tulemmeko näkemään lisää tällaisia kiusallisia tapauksia sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa?” kysyi U.S. News & World Reportin kirjeenvaihtaja Dusko Doder. Gorbatshov: ”Ensiksikin, tämä on osoitus siitä, että sosialistisissa maissa käynnissä olevat muutokset ovat syvällisiä eikä mikään kosmeettinen remontti. Ne koskevat syvältä koko yhteiskunnan elämää ja koska ne ovat syviä, ne eivät ole helppoja, ja ovat joskus täynnä tuskaa. Mutta ne ovat tarpeen ja loppujen lopuksi antavat sosialismille vielä uuden tilaisuuden. Jos joku luulee, että tämä vie meidät historian tunkiolle, niin hän tulee erehtymään.”

 

Jo vuosi sen jälkeen tilanne oli kääntynyt peilikuvakseen. Kiinan pääministerin Li Pengin lähtiessä keväällä 1990 vastavierailulle Moskovaan, kirjoitin että vieras voi onnitella itseään siitä, että hänellä ei kotona ole samoja ongelmia kuin isännän talon nurkissa – ei ainakaan vielä. ”Viime keväänä reaalisosialismin suuret lippulaivat ikään kuin kohtasivat hetkeksi ja jatkoivat heti eri suuntiin. Kiinan puolue palautti ylivaltansa panssarien avulla. Neuvostoliiton puolue luopui monopolistaan ja päästi tukahdutetut poliittiset ja kansalliset intohimot valloilleen”. Tässä myllerryksessä Gorbatshov syrjäytettiin seuraavana vuonna. Kehitys, jonka hän oli pannut alkuun, lähti toisille teille. Jotkut tiet ovat ikävä kyllä johtaneet takaisin sinne, mikä jo kerran oli jätetty. 

 

***

 

Vuoden 1990 lopulla Gorbatshov sai Nobelin rauhanpalkinnon. Norjan Nobel-komitean mukaan rauhanprosessi, mihin Gorbatshov on huomattavassa määrin vaikuttanut, avaa maailmanyhteisölle uusia mahdollisuuksia ratkaista polttavat ongelmansa yli ideologisten, uskonnollisten, historiallisten ja kulttuuristen jakolinjojen. Jos mahdollisuuksia sitten ei hyödynnetty, ei ole Gorbatshovin vika.