Monday, January 11, 2021

      

 

 

Final Days 2.0 

Ajatukset ovat viime viikkoina palanneet lähes puolen vuosisadan takaisiin tapahtumiin Washigtonissa. Presidentti Richard Nixon halusi varmistaa valintansa toiselle kaudelle (joka ei ollut mitenkään uhattuna, niin kuin vuoden 1972 numerot sitten osoittivat) ja antoi kampanjansa likaisten temppujen osastolle liian vapaat kädet. Murrosta demokraattien päämajaan johtivat jäljet Valkoiseen taloon. Presidentti kiisti ja kierteli, mutta peli oli pelattu, kun ilmeni että presidentti oli itse tallentanut keskustelunsa Oval Officessa, ja Korkein oikeus lopulta määräsi hänet luovuttamaan 64 raskauttavaa ääninauhaa asiaa tutkivalle erikoissyyttäjälle.  Presidentti erosi välttääkseen virkasyytteen.

 

Jos Yhdysvallat nyt on poliittisen kriisin kourissa, niin se oli silloinkin. Vietnamin sota oli jäytänyt yhteiskuntaa ja taloutta toistakymmentä vuotta.  Siinä oli taistellut lähes kolme miljoonaa amerikkalaista sotilasta, suurin osa arvalla valittuja asevelvollisia, joten sota oli traumatisoinut,  sukulaiset ja ystävät huomioon ottaen, suuren osan kansakuntaa. Eikä ”vietnamisointi” 1973 merkinnyt ongelmien loppumista.   Vähitellen tarkentuvat tiedot ”Tricky Dickin” roolista poliittisten hämäräpuuhien suojelijana ja nauhoitusten kielenkäytöstä vaikuttivat demoralisoivasti siinä kuin paljastukset Trumpin Valkoisesta talosta.

 

Nixonin juristit neuvoivat häntä jo syksyllä 1973 että ehkä kannattaisi erota. Mutta Nixon, itsekin juristi, halusi taistella, argumentoida ja puolustautua. Eikä maailma suinkaan pysähtynyt odottamaan. Lähi-idässä käytiin taas yksi sota, ja Neuvostoliiton kanssa oli kauhun tasapainon ylläpitämisessä tarkan pelin ajat.  Vielä vain runsas kuukausi ennen eroaan Nixon vietti viikon vierailulla Neuvostoliitossa.

 

Olin tuolla matkalla mukana ja huomasin että Nixon puheissaan korosti voimakkaasti ja toiveikkaasti suurvaltojen johtajien henkilökohtaisten suhteiden merkitystä, mutta samanlaista intoa ei ollut havaittavissa L.I.Brezhnevin taholta. Ja kaiken lisäksi neuvostomediaan Nixonin puheet näiltä osin käännettiin valikoivasti.  Auttavaa kättä ei ojennettu…

 

Washington Postin toimittajat Bob Woodward ja Carl Bernstein, joiden tutkivaa


journalismia paljolta saadaan kiittää siitä että ketju Watergatesta Valkoiseen taloon tuli julki, kirjoittivat Nixonin virkakauden viimeisestä vuodesta kirjan nimeltä Final Days.  Kuten aikaisemmassa kirjassa ”All the President’s Men” ja Woodwardin myöhemmissä  raporteissa kaikista sen jälkeen hallinneista presidenteistä, tarkka raportointi perustuu satoihin haastatteluihin off the record. Se maalaa kuvan Nixonin Valkoisesta talosta yhä pahemmassa paineessa, mutta kuitenkin vähemmän kaoottisena kuin mitä Woodwardin tähänastiset kaksi kirjaa Trumpin kaudesta kertovat.  Onneksi ulkoasioita hoitivat Henry Kissinger, Brent Scowcroft ja muut ammattimiehet.  Sisäiset asiat taas olivat kansliapäällikön, neljän tähden kenraalin Alexander Haigin käsissä, mukaan luettuna huolehtiminen siitä että Nixon ei tekisi viime töikseen mitään tyhmää. Henkilääkärille oli annettu ohjeet siltä varalta, että hän haluaisi lääkkeitä joista saattaisi olla vaaraa.

 

Historioitsija Anthony Bergenin mukaan huoli presidentin mielentilasta alkoi kuitenkin loppuaikona levitä eri puolilla korkeassa virkakunnassa. Kysyttiin, pystyykö hän yhä johtamaan maata, ja hiljaisia keskusteluja käytiin perustuslain 25. lisäartiklasta. Bergenin mukaan Nixon ei nukkunut paljonkaan, joi paljon ja soitti myöhään yöllä pitkiä, sekavia puheluita avustajilleen. Pelättiin myös, että Nixon ylipäällikkönä yrittäisi käyttää asevoimia:

 

Tensions were already high in the streets of Washington, D.C. with protesters loudly demonstrating and calling for Nixon’s resignation. High-ranking officials in the Department of Defense and the White House privately worried about the possibility that Nixon would ring the streets around the White House with tanks and armored personnel carriers, ostensibly to protect the Executive Mansion from acts of civil disobedience, but also to set up a fortress-like barrier that might allow him to remain in the White House in the case of a Congressional or Supreme Court-ordered removal from office.[1]

 

Bergenin mukaan puolustusministeri James Schlesinger vannotti asevoimien esikuntapäälliköiden neuvoston puheenjohtajaa George Brownia olemaan ottamatta vastaan presidentin mahdollisia määräyksiä. Hän valmistautui myös mahdollisuuteen että presidentti olisi jouduttu fyysisesti poistamaan Valkoisesta talosta.  Onneksi tätä lukua ei jouduttu kirjoittamaan 82. Airbornen (maahanlaskudivisioonan)  operaatioiden kunniakkaaseen historiaan.

 

Nixon suostui lopulta eroon, kun edustajainhuoneen oikeudellinen valiokunta oli hyväksynyt virkarikossyytteen kolme artiklaa heinäkuun loppuun mennessä.  

 

Woodward ja Bernstein kertovat  kirjansa lopussa että elokuun 8. päivän eroilmoitustaan edeltävänä iltana Nixon oli pyytänyt Henry Kissingerin luokseen pieneen työhuoneeseensa, kertonut aikeestaan ja samalla ilmaissut epäilyksensä, voiko hän tehdä sen – olla ensimmäinen presidentti, joka eroaa. ”Tuleeko historia kohtelemaan minua lempeämmin kuin aikalaiseni”, hän kysyi, kyynelten valuessa ja Kissingerin vakuuttaessa että kun kaikki on ohi, Nixon tullaan muistamaan rauhantekijänä. Lopulta Nixonin ehdotuksesta molemmat olivat käyneet polvilleen ja rukoilleet.

 

Seuraavana iltana Nixon puhui televisiossa 16 minuuttia. Hän sanoi eroavansa, koska hänellä ei enää ollut tarpeeksi kannatusta kongressissa, ja koska hän uskoi eron auttavan Yhdysvaltain tarvitsemaa eheytysprosessia. Hän myönsi tehneensä joitakin vääriä ratkaisuja, ja sanoi syvästi pahoittelevansa ”kaikkia vammoja (injuries), joita on saattanut aiheutua niiden tapahtumien myötä, jotka johtivat erooni”. Nixon luetteli virkakautensa positiivisia aikaansaannoksia: ovien avaaminen Kiinaan, liennytys Neuvostoliiton kanssa, Lähi-idän kehitys, ja kiteytti sitten omakuvansa:

 

Sometimes I have succeeded and sometimes I have failed, but always I have taken heart from what Theodore Roosevelt once said about the man in the arena, "whose face is marred by dust and sweat and blood, who strives valiantly, who errs and comes short again and again because there is not effort without error and shortcoming, but who does actually strive to do the deed, who knows the great enthusiasms, the great devotions, who spends himself in a worthy cause, who at the best knows in the end the triumphs of high achievements and who at the worst, if he fails, at least fails while daring greatly."

 

Nixon eli vielä parikymmentä vuotta eronsa jälkeen, ja paljolta sen takia mitä hän oli tehnyt kansainvälisessä politiikassa, hän vähitellen palasi salonkeihin ympäri maailman,

 Beijingissä, Moskovassa – ja Washingtonissa, kun Kiinan johtaja Deng Xiao-ping asetti Nixonin läsnäolon  Jimmy Carterin tarjomalla Valkoisen talon aterialla ehdoksi sille, että hän jatkaa vierailuaan Texasiin.

 

Niin katoaa maailman kunnia, ja joskus myös palaa. Mutta ei suinkaan aina.

 

***

 

Mitä alkanut viikko ja seuraava tuovat tullessaan Washingtonissa on mitä suurimmassa määrin arvailun varassa. Trumpille on suositeltu Nixonin esimerkkiä, eroa, mutta se ei taida kiinnostaa.

 

 Mutta se tiedetään että aikanaan ilmestyy Final Days 2.0, kirjoittajana kuten ennenkin Bob Woodward.  Kirja kattaa Trumpin viimeiset ja Bidenin ensimmäiset ajat, kertoi Los Angeles Times joulukuun alussa. Niin että jos jaksatte hiukan odottaa saatte tietää, mitä todella tapahtui…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Thursday, January 7, 2021

 


 

 

 

 Amendment XXV apuun?

 

 

Jälkijäristykset vavisuttavat nyt Washingtonia keskiviikon shokkiaaltojen jälkeen.  Yksi ministeri on jo lähtenyt Trumpin kabinetista, kongressin turvavastaavat saavat kenkää, ja molempien kamarien demokraattijohtajat vaativat Trumpin eroa, nyt heti.  Hänen virka-asemansa kyllä päättyy muutenkin puolenpäivän lyönnillä 20. tammikuuta, mutta senaatin Chuck Schumer ja edustajainhuoneen Nancy Pelosi pitävät kapinaan yllyttämisestä epäiltyä   presidenttiä, paitsi turvallisuusriskinä, myös moraalisesti sopimattomana jatkamaan edes vajaata kahta viikkoa.

 

Demokraattien hallitsema edustajainhuone saisi toki virkasyytteen vireille nopeastikin, mutta se jäisi vain eleeksi. Sen sijaan Amendment XXV ,  perustuslain lisäartikla 25 on noussut vakavasti esille. Se pantiin alulle presidentti Kennedyn murhan (1963) seurauksena.  Sen neljäs luku kattaa mahdollisuuden ottaa presidentiltä valta, vaikka hän itse tätä vastustaisi.  Tätä ei ole vielä koskaan tehty, harkittu kyllä.  Jos tarve ilmaantuisi, avainasemassa olisi varapresidentin toteamus että presidentti ei enää kykene hoitamaan virkaansa. Jos varapresidentti saa kantansa tueksi enemmistön ministereistä ja ilmoittaa sen kirjallisesti kongressin molempien kamarien johdolle, valta siirtyy hänelle. Luonnollisesti presidentti voi esittää oman vastustavan kantansa, ja kongressi sitten tekee lopullisen ratkaisun. Vallan lopullinen siirto vaatisi kummassakin kamarissa kahden kolmasosan enemmistön.  Sellaista ei nykytilanteessa voi ajatellakaan. Mutta, mutta… jos jompikumpi kamari ei halua pitää kiirettä, kongressilla on 21 vuorokautta aikaa tehdä päätöksensä, ja sinä aikana presidentti olisi poissa pelistä. Mikä nyt ajankohtaisessa tapauksessa riittäisi, kirjoittaa New York – aikakauslehden eilisessä numerossa Coloradon yliopiston lakitieteen professori Paul Campos.

 

Toinen asia sitten on, haluaako varapresidentti Mike Pence ryhtyä tähän operaatioon ja vaikka haluaisikin, saisiko hän mukaansa kabinetin enemmistön.  En halua lähteä arvailemaan varapresidentin ajatuksia tilanteessa, jossa hän neljän vuoden lojaalin palveluksen jälkeen joutui Trumpin ankaran painostuksen kohteeksi vaalituloksen mitätöimiseksi, ja koska hänellä ei siihen ollut valtuuksia eikä kai haluakaan, Trump lopulta ”heitti hänet leijonille”, niin kuin CNN tänä iltana sanoi.

 

Mutta kaikki viittaa siihen että yllätykset eivät ole ohi, millaisia ne sitten ovatkaan.    Vaikka aika alkaa käydä vähiin, olisi Trumpilla tietysti mahdollisuus myös ottaa mallia  diilistä, jonka Richard Nixon teki Watergate-skandaalin jälkeisessä toivottomassa tilanteessa vuonna 1974.   Nixon erosi, ja presidentiksi nousi hänen kautensa loppuajaksi varapresidentti Gerald Ford, joka sitten ensi töikseen armahti Nixonin… 

 

Lisäys 8.1.: 


 


Perjantaiaamun  Today-showssa NBC:lla entinen ulkomininisteri ja neljän tähden kenraali evp Colin Powell ehdotti että Trump seuraisi Nixonin esimerkkiä ja eroaisi.

 

https://www.today.com/video/colin-powell-trump-should-just-do-what-nixon-did-and-step-down-99132997958

 


 

 

 

 


Wednesday, January 6, 2021


 

 

    Kun on kyselty, milloin Capitol edellisen kerran joutui hyökkäyksen kohteeksi, historioitsijat ovat joutuneet      palaamaan vuoteen 1814, jolloin brittisotilaat polttivat sen. Kuva kongressin kirjaston kokoelmista.
 

Trumpendämmerung

 

 

Joka tuuleen kylvää, niittää myrskyä. Donald Trump sai mitä tilasi.  Kuukausien kiihotus tuotti tuloksen. Kannattajien kova ydin oli imenyt itseensä Trumpin väitteen että vaalit varastettiin häneltä. Tuhannet noudattivat kehotusta saapua Washingtoniin ja marssia ylös Capitolin kukkulalle samaan aikaan, kun kongressin oli määrä vahvistaa presidentinvaalien tulos.

 

Osavaltiokohtaisten tulosten laskemisessa oli aakkosjärjestyksessä päästy vasta Arizonaan ja senaatti ja edustajainhuone olivat kokoontuneet kumpikin tahollaan käsittelemään republikaanien vaatimusta vaalituloksen mitätöimisestä. CNN:n kuvassa kongressin portaille nousi yhä sankempi kirjava mielenosoittajien massa liput liehuen. Pian tuli tieto että rakennukseen oli tunkeuduttu. Jatko oli kuin huono uusinta Eisensteinin Lokakuu-elokuvasta.  Hortoilevaa joukkoa patsaiden keskellä Rotundassa ja senaatin istuntosalissa,  selfie-kuvia senaatin puhemiehen tuolilla rohjottavasta sankarista ja toisesta joka oli tunkeutunut edustajainhuoneen puhemiehen huoneeseen.  Varapresidentti Mike Pence, joka oli johtanut puhetta istunnossa, jouduttiin evakuoimaan. Kongressiedustajia ohjeistettiin suojautumaan paikalla, CNN:n mukaan tarpeen tullen piiloutumaan pöytien alle, jotakin jonka vanhemmat ehkä muistivat kouluaikojensa valmiusharjoituksista..

 

Tällä tavalla Yhdysvaltain politiikan institutionaalista pyhättöä eivät ainakaan CNN:n kommentaattorit muistaneet koskaan aikaisemmin häväistyn. Muistaakseni valtavissa Vietnam-mielenosoituksissakin 1960-luvun lopulla tyydyttiin vain kynttilävalvojaisiin sen rapuilla.  Capitol-kukkulan valtaus jää kyllä aikakirjoihin märkänä rättinä demokratian kasvoille, eikä vain Yhdysvalloissa.

 

Mutta vaalien jälkipelissä se oli vain viimeisin ennenkuulumattomista tapahtumista. Tiedot että Valkoisessa talossa oli pohdittu poikkeustilan julistamista, Trumpin pitkä puhelu Georgian vaalipäällikölle ja pyyntö löytää  hänelle jostakin runsaat 11 000 ääntä lisää, kaikkien elossa olevien aikaisempien puolustusministerien vetoomus etteivät asevoimat puuttuisi politiikkaan, ja Trumpin painostus varapresidenttiään kohtaan jotta tämä kongressin yhteiskokouksen puheenjohtajana vaikuttaisi vaalituloksen muuttamiseksi lainvastaisella tavalla.   Ja jokainen uusi ennenkuulumattomuus sai pelkäämään mitä muuta koskaan aikaisemmin kokematonta saattaa olla tulosssa.  Tämä ilta vastasi kysymykseen, ja herätti sen uudelleen.  Bidenin virkaanastujaisiin on vielä kaksi viikkoa, mitä vielä ehtii tapahtua?

 

Kun Trump lopulta  - vasta Bidenin kehottamana - ilmestyi televisioon, hän hiukan moitiskeli kannattajiaan ja kehotti että menkää nyt kotiin, mutta osoitti samalla ymmärtämystä – I love you - , ja toisti väitteensä että hän itse asiassa sai maanvyöryvoiton. Sama oli hänen tviittiensä sanoma, ennen kuin  Twitter sulki hänen tilinsä  12 tunniksi.

 

Järjestysvallan hidas reagointi ei voinut olla herättämättä huomiota, mutta illan tullen ja ulkonaliikkumiskiellon alkaessa kogressin lähialueet näyttivät olevan vahvojen mellakka-asuisten poliisivoimien kontrollissa.  

 

Kongressin istunto vaalituloksen vahvistamiseksi jatkui klo 20 paikallista aikaa, aamukolmelta Suomen aikaa.  Oli varmasti

tärkeätä saada prosessi läpi tai ainakin alkuun niin kauan kuin laissa määrättyä vuorokautta (6.1.) jatkui, ties mitä Trumpin juristit myöhästymisestä olisivat rakentaneet.  Veikkaisin että joka tapauksessa selvään tulokseen päästään nyt kaiken tapahtuneen jälkeen nopeammin kuin aluksi uskottiin. Usko että into taisteluun Trumpin puolesta on vähentynyt. Saattaa olla että herää myös kysymys, ovatko viimeiset kaksi viikkoa liian suuri riski kansakunnalle. Perustuslaki tarjoaa keinot, jos  tähän päädytään.

 

Kaiken mekkalan alle oli jäädä päivän hyvä uutinen: demokraatit voittivat Georgian kaksi senaattorin paikkaa, ja Bidenin tueksi tulee siis senaattiin niukka enemistö, 50-50, varapresidentti Kamala Harrisin äänen ratkaistessa,

 

 


Saturday, December 12, 2020

 

 

 Saako GAFA-kissa kellon kaulaansa?


 

Aisopoksen sadussa hiiret päättävät yksimielisesti torjua kissan niille aiheuttamaa vaaraa ripustamalla sen kaulaan kellon.  Yhdelläkään ei ole kuitenkaan intoa päätöksen konkreettiseen toteuttamiseen, ja niin kissa jää kulkemaan – ja saalistamaan – kellotta.

 

Nykyversiossa kissan nimi voisi olla GAFA, tai oikeastaan mirripetoja on neljä: Google, Apple, Facebook ja Amazon.  Kukin omalla lohkollaan on välttämätön ja hyödyllinen osa satojen mijoonien, jopa parin miljardin ihmisen elämää, mutta valta-asemastaan johtuen ne ovat myös osasyyllisiä  internetin ikäviin ilmiöihin. Vaatimukset niiden sääntelystä nousevat esiin aina, kun keskustellaan, miten saada aisoihin vihapuhe ja valeuutiset, miten estää perinteisen median kuihtuminen ja miten varjella ihmisten henkilökohtaisia tietoja joutumasta datateollisuuden raaka-aineeksi. Kaikki, valtioista kansalaisyhteiskuntaan, jättien kanssa kilpailua yrittävistä toimialoista puhumattakaan, ovat kauan olleet yhtä  yksimielisiä kuin Aisopoksen hiiret että jotakin tarvitsisi tehdä.

 


Mutta nyt – paradoksaalisesti hetkellä jolloin pandemia on pakottanut maailman  suurempaan verkkoriippuvaisuuteen kuin koskaan ennen – näyttää siltä että valtiolliset toimijat ovat tosimielessä sitomassa kelloa kissan kaulaan. GAFA on joutumassa ahtaalle Atlantin kummallakin puolella.  Tuorein uutinen tuli tällä viikolla Yhdysvalloista, missä liittovaltion kauppakomissio FTC ja lähes kaikki osavaltiot syyttävät Facebookia kilpailulakien rikkomisesta.  Kun FB osti Instagramin ja What’s Appin, se  ryhtyi integroimaan niiden ja Facebookin datavarantoja, jotka se oli luvannut pitää erillään.   Syytteen nostajien tavoitteena on nyt hajottaa Mark Zuckerbergin imperiumi. Yritystä on jo ehditty verrata amerikkalaisen antitrust-historian mailipylväisiin, öljy-yhtiö Standard Oilin ja puhelinjätti AT&T:n pilkkomiseen viime vuosisadalla. Sitä on myös kyynisesti nimitetty juristien pitkävaikutteiseksi työllistämisohjelmaksi…

 

Facebookin lisäksi tulilinjalla ovat muutkin teknojätit, eikä mahdollisten kilpailijoiden ostaminen ”pois kuleksimasta” ole ainoa moite niiden suuntaan.  GAFA:n  ja muiden isojen alustojen johtohenkilöt ovat viime vuosina olleet tuon tuostakin Yhdysvaltain  kongressin komiteoiden kuulustelussa. Edustajainhuoneen oikeudellinen komitea on perusteellisesti  ruotinut online-alustojen merkittävä markkinavoimaa yli vuoden ajan kuudessa eri kuulemistilaisuudessa, joista viimeisin keräsi jälleen kerran altavastaajiksi GAFA:n koko neliapilan. Lokakuussa komitea julkaisi 449-sivuisen raportin, jonka sanoma oli että Google, Apple, Facebook ja Amazon ovat kasvaneet öljyparoneihin ja rautatiepohattoihin verrattaviksi,  kilpailua tukahduttaviksi monopoleiksi,  ja ehdottaa perinteisiä kilpailuoikeuden keinoja niiden saamiseksi ruotuun:

“To put it simply, companies that once were scrappy, underdog startups that challenged the status quo have become the kinds of monopolies we last saw in the era of oil barons and railroad tycoons,”

Kilpailuasetelmien lisäksi tiukkaa keskustelua käydään myös alustojen välittämästä sisällöstä, joka on käynyt yhä ongelmallisemmaksi, samalla kun siitä on tullut yhä useampien ihmisten tärkein uutislähde. Kysymykseen, kuka vastaa ja mistä, täytyy kaivella vastausta neljännesvuosisadan takaa. Facebook, Google ja muut sisältöä välittävät amerikkalaiset alustat eivät koskaan olisi nousseet nykyisiin asemiinsa ilman 26 sanan lausetta viestinnän normeja koskevan lain (Communications Decency Act) 230. luvussa:

No provider or user of an interactive computer service shall be treated as the publisher or speaker of any information provided by another information content provider. 

Vuonna 1996 keskusteltiin ovatko internetin silloiset sisältöalustat (muistatteko vielä Compuserven, Prodigyn, America Onlinen?)  verrattavissa sanomalehtiin ja televisioon vai tietoliikenneyhtiöihin.  Edellisessä tapauksessa niillä olisi ollut oikeus puuttua ulkopuolisten tuottamaan sisältöön ja myös vastuu siitä, jälkimmäisessä ei kumpaakaan. Mutta kongressi päätti auttaa lupaavaa uutta mediaa antamalla sille parhaat puolet molemmista.  Se päätti vapauttaa internetin julkaisualustat vastuusta, puuttuvat ne sitten tai eivät kolmansien osapuolten alustoilla julkaisemaan sisältöön. Tämän kanssa on sitten eletty.

Section 230 uhkasi joutua Yhdysvalloissa  juuri käydyn vaalitaistelun uhriksi. Presidentti kimpaantui, kun alustat alkoivat  lisätä hänen hurjiin  Twitter-väitteisiinsä viitteitä muihin,todempiin lähteisiin.Trump uhkasi vetää maton alustojen alta ja ryhtyä toimiin, jotta kyseinen lainkohta kumottaisiin. Lokakuussa Facebookin Mark Zuckerberg, Twitterin Jack Dorsay ja Googlen Sundar Pichai olivat grillattavina senaatin kauppakomiteassa, marraskuussa kaksi ensin mainittua oikeudellisessa komiteassa. Bidenin valinta ei varmastikaan lopeta keskustelua, jota on hyvin tarpeellista jatkaa. Tällä hetkellä arvaillaan, mikä hänen hallintonsa suhde teknojätteihin tulee olemaan

Vuonna 1996 internetin käyttäjiä oli 36 miljoonaa, heistä 2/3 Yhdysvalloissa, Nyt käyttäjien määrä on yli satakertaistunut ja heistä 93% asuu muualla kuin Pohjois-Amerikassa. Kuten viime vuosina on nähty, muun maailman maat tekevät omat enemmän tai vähemmän harkitut ratkaisunsa alustojen sisällön suhteen, mutta niin kauan kuin sosiaalisen median dominoivat toimijat ovat amerikkalaisia, tärkeimmät päätökset tehdään Yhdysvalloissa.

 

Euroopan Unionissa on jo pitkään valmisteltu kokonaisvaltaisia toimia joilla puututtaisiin suurten


verkkoalustojen aiheuttamiin ongelmiin. Niin kuin Le Monde räväkästi kertoo etusivunsa otsikossa, EU lähtee nyt hyökkäykseen. Lehden tietojen mukaan komissio esittelee tiistaina (15.12.) kaksiosaisen paketin, jonka Digital Services Act pyrkii selvittämään alustojen vastuita mm. lainvastaisen ja/tai haitallisen sisällön suhteen. Digital Markets Act taas luo etukäteen sääntöjä ”portinvartijoina” pidetyille jättiyhtiöille sen sijaan että niitä on tähän mennessä kovisteltu jälkikäteen rikkomusten tapahduttua. Ja tietysti tarkoituksena on vahvistaa Euroopan ”teknistä suvereniteettia”, joka uhkaa jäädä Yhdysvaltojen ja Aasian jalkoihin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Wednesday, December 2, 2020

 

Tohtori Ammondt 

laulaa latinaksi 

oudosta ajasta

 

 

 

Koronan tuoma outo aika (tempus mirum) on innoittanut Tohtori Ammondtin säveltämään, sanoittamaan ja laulamaan elämänkoulusta (schola vitae), johon pandemia on maailman pakottanut. 

 

Jukka Ammondt on tehnyt varsinaisen uransa kirjallisuuden tutkijana Jyväskylän yliopistossa ja saanut presidentiltä professorin arvonimen. Mutta tunnetumpi hän on osana Suomi-kuvan "latinalaista" särmää, jonka toinen tekijä olivat Yleisradion latinankieliset uutiset, Nuntii Latini, viisi minuuttia viikossa, 1989-2019.   Tohtori Ammondt aloitti laulamalla surumielisiä suomalaisia tangoja latinaksi. Tango Triste Finnicum luovutettiin Ulkoministeriön toimesta Vatikaaniin 1993, ja Ammondt ja latinankielisistä käännöksistä vastannut Teivas Oksala saivat levyn johdosta kunniamitalit paavi Johannes Paavali II:lta vuonna 1994. Seuraavana vuonna Ammondt teki albumin rockin kuninkaan Elvis Presleyn klassikoista: The Legend Lives Forever In Latin.   Idea oli todella kuninkaallinen. Se lennätti hänet pariksi viikoksi Yhdysvaltain kiertueelle samana syksynä.   Ohjelmassa oli esiintyminen amerikansuomalaisten festivaaleilla, kutsuvierasristeilyllä Manhattanin ympäri ja Suomen Washingtonin-suurlähetystössä.

 

    Washingtonissa on parisataa suurlähetystöä, eikä niiden kulttuuritarjonta yleensä paikallista valtalehteä kiinnosta. Suoraan sanottiin, ettei kannata tarjota alppitorvikonsertteja tai suurlähettilään serkun maalauksia. Mutta kun Tohtori Ammondt  20. lokakuuta 1995 laskeutui lähetystön näyttävää kierreportaikkoa valkoisessa smokissa ja lauloi ”Tenere me ama” playback-taustojen pauhatessa ja arvovaltaisen kutsuvierasjoukon osoittaessa villisti suosiotaan, paikalla oli myös Washington Postin musiikkikriitikko Joseph McLellan, jonka tunnelmia saatiin seuraavana päivänä lukea Postin Style Sectionin etusivulta:

 

Elvis vivit.

 

Toisin sanoen, Elvis elää. Senhän nyt tietää jokainen joka lukee valintamyymälän tabloid-lehtiä. Mutta jos ottaa huomioon toteamuksen kielen, huomaa uutisen: Elvis elää latinaksi.

 

Elviksen uusi  ilmestyminen nähtiin, kaikista paikoista, Suomen suurlähetystössä  Massachusetts Avenuen varrella torstai-iltana. Keski-ikäinen mies valkoisessa puvussa, lavalla suurlähetystön häkäisevän modernin salin päässä, lauloi voimalla (belted out) Blue Suede Shoes, Love me tender ja muita Elviksen hittejä Julius Caesarin ja Carmina Buranan kielellä..”


 

Miksi Ammondt oli menestys Washingtonissa ja sai kaiken nähneen kutsuvierasjoukon ekstaasiin?  Siksi että hyviä kouluja käyneet vieraat olivat aikanaan joutuneet pänttäämään Julius Caesarin ja Jukka Ammondtin kieltä. Ja tietysti olivat herkässä iässä kuunnelleet carmina classica Elvisiana.

 

Aikanaan kävi ilmi että uutinen Elvis Presleyn kappaleista latinaksi laulettuina oli vuonna 1995 Yhdysvaltojen lehdistössä eniten siteerattu Suomea koskeva juttu…

 

 

+++

 

Se oli silloin. Mutta nyt, melko tarkasti neljännesvuosisata myöhemmin,  korona on ”tullut valmiiseen pöytään kruunuineen” kaikkialla maailmassa , nauraen ”kun väki poistui turvaväleineen”. Ja edelleen ”Outo aika koitti matkarajoituksineen, karanteeneineen ja kasvomaskeineen”.

 

Sama latinaksi? Näin ”Schola vitae” alkaa Timo ja Erkki Sirosen käännöksenä:

 

Advenit,

cum coronis ad mensam paratam,

ridebat

vulgo cum distantis abeunte

tempus mirum

illuxit modis itenerum

cum quadragenis et tergiminibus

 

 

Ammondtin mielestä koronan koulun tulisi panna maailma miettimään: mikä on meidän nyt, voidaan ottaa pois, maailmassa ei ole mitään pysyvää. Teksti kuitenkin päättyy optimistisesti: kun uuden pöydän ääreen saavutaan, niin totuus, hyvyys, kauneus, käy silloin kukkimaan.  Sic veritas, comitas, elegantia florent.

 

 Ammondt itse kommentoi näin:

 

Olen kirjoittanut lauluni sanoihin sen vuosituhansien takaa kantautuvan viestin, että meissä jokaisessa on henkisen elämän katoamaton siemen. Kun tältä perustalta luomme yhteyden elämään ja olemassaoloomme, alkaa eteemme avautua aivan uusi mahdollisuuksien maailma. Se on henkistä kasvua, ikuisille arvoille, totuudelle, hyvyydelle ja kauneudelle avautumista. Toteutuakseen tämä kaikki vaatii merkittävää asenteellista uudistumista sekä omaa itseämme ja toisiamme kohtaan, että myös toimintaan ympäristömme ja luontomme hyvinvoinnin edistämiseksi. Ja näissä merkeissä voimme suunnistaa vaikeidenkin aikojen yli.”

 

Schola Vitae on kuunneltavissa täältä:https://www.dropbox.com/s/fdzat31mrgtlkhg/El%C3%A4m%C3%A4n%20oppitunti_13112020.mp3?dl=0

 

 

 

 

 

.”

 

 

 

 

 

 

Tuesday, November 24, 2020

 

 

Hooverin ja

Rooseveltin 

talvisota



 

Maailma seuraa nyt melkein henkeä pidättäen vallanvaihdon valmistelujen käänteitä  Washingtonissa ja laskee päiviä virkaanastujaisiin. Istuva presidentti ehti viivästyttää virallisen ”transition” alkua kolmella viikolla, ennen kuin liittovaltion kiinteistö-, hankinta- ja teknologiapalvelu General Services Administration (GSA) sai luvan todeta että Joe Biden on ilmeisesti seuraava presidentti… 

 

Meno vaalien jälkeen on poikennut tavanomaisesta (eikä kukaan tiedä, mitä vielä on edessä), mutta vallanvaihdossa on ollut kiemuroita aikaisemminkin. Edeltäjät ovat ennenkin osanneet vaikeuttaa seuraajiensa elämää.  Tätä ennen viimeisen sadan vuoden ajalta  vaikeimpana muistetaan vuodenvaihde 1932-1933.

 

 Republikaanipresidentti  Herbert Hooverin ensimmäisen vuoden lopulla  iski pörssiromahdus, ja loppuvuodet olivat lamaa.  Jo sitä ennen farmarit olivat joutuneet vaikeuksiin kun maailmansodan armeijoiden ruokkimiseen paisutetun maataloustuotannon kysyntä hiipui Euroopan päästyä jaloilleen. Vuoden 1932 vaalit voitti demokraatti Franklin Roosevelt, jonka lupaus elvytyksestä ja uusjaosta (New Deal) sai enemmistön tuen.

 

Tuohon aikaan vaalipäivä oli sama kuin nytkin, marraskuun toinen tiistai, mutta virkaanastujaiset olivat vasta maaliskuun alussa.[1] Historioitsija Erich Rauchwayn kuvaus (2018) noista neljästä kuukaudesta kantaa nimeä ”Winter War”[2].  Se hätkähdyttää suomalaista, jolle meidän talvisotamme oli se ainoa, mutta kuvaa hyvin edeltäjän ja seuraajan välejä.

 

Hooverin kampanja väitti että Rooseveltin New Deal toisi kommunismin Yhdysvaltoihin. Retoriikka ei jäänyt jälkeen siitä, mitä Trumpin kannattajilta on kuultu. Hooverin mukaan

Rooseveltin ohjelma – julkiset rakennusprojektit, tullien alennus, työttömyyskorvaus -  ”huokuu Venäjällä kiehuvan noidankattilan höyryä, joka on jo levinnyt yli Euroopan”.  Hävittyään Hoover selitti olevansa vaalikalenterin uhri. Marraskuussa työttömiä oli 11 miljoonaa, maatalouden tuottajahinnat pohjassa ja pankkeja meni nurin kaikkialla, mutta Hoover väitti että suhdanne oli kääntynyt juuri ennen vaaleja, sitä ei vain oltu huomattu.  Jos tässä on jotakin tuttua, voidaan Hooverin kunniaksi kuitenkin sanoa että toisin kuin Trump, hän heti tuloksen selvittyä tarttui telefooniin ja onnitteli voittajaa.

 

Hoover ei myöskään välttänyt kontaktia Rooseveltiin vaan päinvastoin kutsui tämän Valkoiseen taloon 22. marraskuuta ja tarjosi yhteistyötä, mutta ei ilman taka-ajatuksia. Ranska, Englanti ja muut sotavelalliset halusivat maksuhelpotuksia, joiden myöntäminen ei kuitenkaan lamasta kärsiville amerikkalaisille olisi ollut mieleen. Hoover halusi sitoa Rooseveltin mukaan epäsuosittuihin päätöksiin, mutta tämä ei mennyt ansaan.

 

Tapahtumat maailmalla eivät pysähtyneet neljäksi kuukaudeksi odottamaan Yhdysvaltain vahdinvaihtoa. Japani kävi sotaa Mantshuriassa ja demokratia menetti asemiaan eri puolilla Eurooppaa. Saksassa Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi, mikä huolestutti Rooseveltia mutta ei istuvaa presidenttiä. Kokenutta ulkoministeriä Henry Stimsonia taas huolestutti että pian Yhdysvaltain johtoon astuva Roosevelt joutui seuraamaan maailman asioita lähinnä sanomalehdistä. Stimson halusi matkustaa briefaamaan Rooseveltin, mutta  Hoover kielsi tämän ehdottomasti: ”Roosevelt on hyvin vaarallinen ja vastahankainen mies, häneen ei voi luottaa”. 

 

Stimson oli ollut jo kolmattakymentä vuotta sitten sotaministerinä presidentti William H. Taftin kabinetissa, joten hänellä oli tilaisuus vertaille kahta häviäjää. Taft oli tappion jälkeen ollut lähinnä huojentunut, mutta Hoover ”oli kääriytynyt käsitykseen että maa todella oli riippuvainen hänen uudelleenvalinnastaan. Minusta hän todella uskoi niin.” Stimson merkitsi muistiin olevansa huolestunut presidentin haluttomuudesta tunnustaa häviönsä legitiimiksi.  Hän katsoi presidentin tehneen mahdollisimman ahdasmielisen ja väärän ratkaisun, kun hän taktisista syistä halusi pitää seuraajansa pimennossa.

 

Hooverin asenne seuraajaansa kohtaan alkoi hermostuttaa hänen muitakin alaisiaan. Pariisin-suurlähettilään erouhkaussähke (” I seem to be filling a post without function”) sai Hooverin korjaamaan käytöstään, ja Stimson sai luvan tehdä junamatkan New Yorkin lumiseen Hyde Parkiin Rooseveltin luo. Miesten tour d´horizon kesti koko päivän, aamupäivästä lähelle iltaa Rooseveltin talossa ja sitten vielä autossa, kun tämä tarjosi vieraalleen - ja tulevalle sotaministerilleen - kyydin takaisin New Yorkiin. 

 

”Talvisodan” viimeinen taistelu käytiin Hooverin kauden muutaman viimeisen viikon aikana, kun pankkeja meni nurin ympäri maata kiihtyvällä vauhdilla. Helmikuun puolivälissä paniikki uhkasi kaataa Yhdysvaltain koko pankkijärjestelmän. Hoover halusi pitää pankit avoinna ja antaa tuhon käydä armottomaan loppuun saakka: heikot kaatuisivat, ihmiset menettäisivät rahansa mutta loppujen lopuksi vahvat jäisivät jäljelle. Roosevelt halusi viheltää pelin seis ja sulkea keskuspankin kultaholvit. Jäädytyksen aikana eroteltaisiin terveet pankit sairaista, ja kullan ja dollarin hintasuhde määriteltäisiin uudelleen.

 

Hoover tarjoutui menettelemään Rooseveltin ehdottamalla tavalla, jos tämä antaisi kolmekohtaisen julistuksen. Sen mukaan hänen kaudellaan ei sallittaisi inflaatiota,alijäämäisiä budjetteja eikä suuria, hallituksen rahkeet ylittäviä projekteja. Toisin sanoen, hänen olisi sanottava hyvästit New Dealille. Roosevelt sanoi ei.

 

Rauchwayn kuvaus viimeisistä viikoista ja päivistä on dramaattinen. Paniikki syvenee, pankkeja kaatuu, presidentti yrittää kiristää seuraajaansa. Virkaanastujaiset ovat lauantaina, ja vielä perjantaina iltapäivällä keskuspankin johto yrittää saada presidentin määräämään pankit kiinni. Kun Roosevelt saapuu Valkoiseen taloon tavanomaiselle kohteliaisuuskäynnille ennen virkaanastujaisia, Hoover tekee viimeisen yrityksen. Roosevelt kieltäytyy ja sanoo että presidentillä on täysi oikeus toimia yksin, siihen ei tarvita ”yksityisen kansalaisen” julistuksia. Kyllä hän hoitaa asiat sitten huomisesta lähtien.

 

Seuraavana päivänä valta vaihtuu. Niin kuin sanotaan, loppu on historiaa.

 

 

 

 

 



[1] Vuodesta 1937 lähtien virkaanastujaispäivä on ollut 20. tammikuuta

[2] Eric Rauchway: Winter War: Hoover, Roosevelt and the first clash over the New Deal, Basic Books, New York 2018