Final Days 2.0
Ajatukset ovat viime viikkoina palanneet lähes puolen vuosisadan takaisiin tapahtumiin Washigtonissa. Presidentti Richard Nixon halusi varmistaa valintansa toiselle kaudelle (joka ei ollut mitenkään uhattuna, niin kuin vuoden 1972 numerot sitten osoittivat) ja antoi kampanjansa likaisten temppujen osastolle liian vapaat kädet. Murrosta demokraattien päämajaan johtivat jäljet Valkoiseen taloon. Presidentti kiisti ja kierteli, mutta peli oli pelattu, kun ilmeni että presidentti oli itse tallentanut keskustelunsa Oval Officessa, ja Korkein oikeus lopulta määräsi hänet luovuttamaan 64 raskauttavaa ääninauhaa asiaa tutkivalle erikoissyyttäjälle. Presidentti erosi välttääkseen virkasyytteen.
Jos Yhdysvallat nyt on poliittisen kriisin kourissa, niin se oli silloinkin. Vietnamin sota oli jäytänyt yhteiskuntaa ja taloutta toistakymmentä vuotta. Siinä oli taistellut lähes kolme miljoonaa amerikkalaista sotilasta, suurin osa arvalla valittuja asevelvollisia, joten sota oli traumatisoinut, sukulaiset ja ystävät huomioon ottaen, suuren osan kansakuntaa. Eikä ”vietnamisointi” 1973 merkinnyt ongelmien loppumista. Vähitellen tarkentuvat tiedot ”Tricky Dickin” roolista poliittisten hämäräpuuhien suojelijana ja nauhoitusten kielenkäytöstä vaikuttivat demoralisoivasti siinä kuin paljastukset Trumpin Valkoisesta talosta.
Nixonin juristit neuvoivat häntä jo syksyllä 1973 että ehkä kannattaisi erota. Mutta Nixon, itsekin juristi, halusi taistella, argumentoida ja puolustautua. Eikä maailma suinkaan pysähtynyt odottamaan. Lähi-idässä käytiin taas yksi sota, ja Neuvostoliiton kanssa oli kauhun tasapainon ylläpitämisessä tarkan pelin ajat. Vielä vain runsas kuukausi ennen eroaan Nixon vietti viikon vierailulla Neuvostoliitossa.
Olin tuolla matkalla mukana ja huomasin että Nixon puheissaan korosti voimakkaasti ja toiveikkaasti suurvaltojen johtajien henkilökohtaisten suhteiden merkitystä, mutta samanlaista intoa ei ollut havaittavissa L.I.Brezhnevin taholta. Ja kaiken lisäksi neuvostomediaan Nixonin puheet näiltä osin käännettiin valikoivasti. Auttavaa kättä ei ojennettu…
Washington Postin toimittajat Bob Woodward ja Carl Bernstein, joiden tutkivaa
journalismia paljolta saadaan kiittää siitä että ketju Watergatesta Valkoiseen taloon tuli julki, kirjoittivat Nixonin virkakauden viimeisestä vuodesta kirjan nimeltä Final Days. Kuten aikaisemmassa kirjassa ”All the President’s Men” ja Woodwardin myöhemmissä raporteissa kaikista sen jälkeen hallinneista presidenteistä, tarkka raportointi perustuu satoihin haastatteluihin off the record. Se maalaa kuvan Nixonin Valkoisesta talosta yhä pahemmassa paineessa, mutta kuitenkin vähemmän kaoottisena kuin mitä Woodwardin tähänastiset kaksi kirjaa Trumpin kaudesta kertovat. Onneksi ulkoasioita hoitivat Henry Kissinger, Brent Scowcroft ja muut ammattimiehet. Sisäiset asiat taas olivat kansliapäällikön, neljän tähden kenraalin Alexander Haigin käsissä, mukaan luettuna huolehtiminen siitä että Nixon ei tekisi viime töikseen mitään tyhmää. Henkilääkärille oli annettu ohjeet siltä varalta, että hän haluaisi lääkkeitä joista saattaisi olla vaaraa.
Historioitsija Anthony Bergenin mukaan huoli presidentin mielentilasta alkoi kuitenkin loppuaikona levitä eri puolilla korkeassa virkakunnassa. Kysyttiin, pystyykö hän yhä johtamaan maata, ja hiljaisia keskusteluja käytiin perustuslain 25. lisäartiklasta. Bergenin mukaan Nixon ei nukkunut paljonkaan, joi paljon ja soitti myöhään yöllä pitkiä, sekavia puheluita avustajilleen. Pelättiin myös, että Nixon ylipäällikkönä yrittäisi käyttää asevoimia:
Tensions were already high in the streets of Washington, D.C. with protesters loudly demonstrating and calling for Nixon’s resignation. High-ranking officials in the Department of Defense and the White House privately worried about the possibility that Nixon would ring the streets around the White House with tanks and armored personnel carriers, ostensibly to protect the Executive Mansion from acts of civil disobedience, but also to set up a fortress-like barrier that might allow him to remain in the White House in the case of a Congressional or Supreme Court-ordered removal from office.[1]
Bergenin mukaan puolustusministeri James Schlesinger vannotti asevoimien esikuntapäälliköiden neuvoston puheenjohtajaa George Brownia olemaan ottamatta vastaan presidentin mahdollisia määräyksiä. Hän valmistautui myös mahdollisuuteen että presidentti olisi jouduttu fyysisesti poistamaan Valkoisesta talosta. Onneksi tätä lukua ei jouduttu kirjoittamaan 82. Airbornen (maahanlaskudivisioonan) operaatioiden kunniakkaaseen historiaan.
Nixon suostui lopulta eroon, kun edustajainhuoneen oikeudellinen valiokunta oli hyväksynyt virkarikossyytteen kolme artiklaa heinäkuun loppuun mennessä.
Woodward ja Bernstein kertovat kirjansa lopussa että elokuun 8. päivän eroilmoitustaan edeltävänä iltana Nixon oli pyytänyt Henry Kissingerin luokseen pieneen työhuoneeseensa, kertonut aikeestaan ja samalla ilmaissut epäilyksensä, voiko hän tehdä sen – olla ensimmäinen presidentti, joka eroaa. ”Tuleeko historia kohtelemaan minua lempeämmin kuin aikalaiseni”, hän kysyi, kyynelten valuessa ja Kissingerin vakuuttaessa että kun kaikki on ohi, Nixon tullaan muistamaan rauhantekijänä. Lopulta Nixonin ehdotuksesta molemmat olivat käyneet polvilleen ja rukoilleet.
Seuraavana iltana Nixon puhui televisiossa 16 minuuttia. Hän sanoi eroavansa, koska hänellä ei enää ollut tarpeeksi kannatusta kongressissa, ja koska hän uskoi eron auttavan Yhdysvaltain tarvitsemaa eheytysprosessia. Hän myönsi tehneensä joitakin vääriä ratkaisuja, ja sanoi syvästi pahoittelevansa ”kaikkia vammoja (injuries), joita on saattanut aiheutua niiden tapahtumien myötä, jotka johtivat erooni”. Nixon luetteli virkakautensa positiivisia aikaansaannoksia: ovien avaaminen Kiinaan, liennytys Neuvostoliiton kanssa, Lähi-idän kehitys, ja kiteytti sitten omakuvansa:
Sometimes I have succeeded and sometimes I have failed, but always I have taken heart from what Theodore Roosevelt once said about the man in the arena, "whose face is marred by dust and sweat and blood, who strives valiantly, who errs and comes short again and again because there is not effort without error and shortcoming, but who does actually strive to do the deed, who knows the great enthusiasms, the great devotions, who spends himself in a worthy cause, who at the best knows in the end the triumphs of high achievements and who at the worst, if he fails, at least fails while daring greatly."
Nixon eli vielä parikymmentä vuotta eronsa jälkeen, ja paljolta sen takia mitä hän oli tehnyt kansainvälisessä politiikassa, hän vähitellen palasi salonkeihin ympäri maailman,
Beijingissä, Moskovassa – ja Washingtonissa, kun Kiinan johtaja Deng Xiao-ping asetti Nixonin läsnäolon Jimmy Carterin tarjomalla Valkoisen talon aterialla ehdoksi sille, että hän jatkaa vierailuaan Texasiin.
Niin katoaa maailman kunnia, ja joskus myös palaa. Mutta ei suinkaan aina.
***
Mitä alkanut viikko ja seuraava tuovat tullessaan Washingtonissa on mitä suurimmassa määrin arvailun varassa. Trumpille on suositeltu Nixonin esimerkkiä, eroa, mutta se ei taida kiinnostaa.
Mutta se tiedetään että aikanaan ilmestyy Final Days 2.0, kirjoittajana kuten ennenkin Bob Woodward. Kirja kattaa Trumpin viimeiset ja Bidenin ensimmäiset ajat, kertoi Los Angeles Times joulukuun alussa. Niin että jos jaksatte hiukan odottaa saatte tietää, mitä todella tapahtui…
