Absurdi teatteri pohjusti sotaa

”Putin polttaa talosi, mutta hankkii ennen sitä asianmukaisen luvan avotulen sytyttämiseen.”

Sitaatti on tarttunut mieleeni viime viikkojen loputtomasta kommenttitulvasta, enkä enää muista kuka sen sanoi, mutta mielestäni se osuu nappiin, tälläkin kerralla.

Venäjän hyökkäystä Ukrainaan edelsi retorinen ja kvasijuridinen tulivalmistelu, jonka ensimmäiset kranaattikuopat löytyvät jo vuosien takaa, vaikka iskemiä ei välttämättä silloin noteerattu. Viime heinäkuussa jysähti 7 000 sanan vahvuinen, tieteellistä otetta tavoitteleva esseepommi jolla presidentti Putin todisteli että ukrainalaiset eivät ole kansa eikä Ukraina maa, eli vähän niin kuin neuvostoaikainen sananparsi sanoo: ”Kana ei ole lintu, eikä … ulkomaa”  (Курица не птица, …  не заграница).  Pisteviivojen tilalle saattoi silloin laittaa mollattavan maan nimen, joskus Mongolian, joskus jopa Suomen.

Valmistelut huipentuivat viikko sitten Venäjän televisiossa esitettyyn absurdiin poliittiseen teatteriin, jossa kuninkaan vasallit, satraappikuntien käskynhaltijat ja hoviväki vannovat uskollisuutta sotaan lähtevälle herralleen. Muodollisesti kysymys oli Ukrainan separatistialueiden tunnustamisesta itsenäisiksi valtioksi.  Turvallisuusneuvoston jäsenet - tärkeimmät ministerit, voimavirastojen johtajat ja presidentin alueelliset edustajat - kävivät jokainen vuorollaan puhujapöntössä kannattamassa sitä, jotkut vakuuttavammin äänenpainoin kuin toiset. Ulkomaantiedustelun päällikkö (ehkä tähyillen kauemmas kuin muut, viran puolesta)  tosin ilmoitti kannattavansa alueiden liittämistä Venäjään, mistä seurasi Putinin moittiva katse ja nopea oikaisu. Tällä tavalla poliittinen eliitti  sitoutettiin siihen, mitä tuleman piti, ja pantiin kantamaan siitä vastuuta. Toisin kuin ennen Georgian tai Krimin operaatioita, tällainen näytelmä katsottiin nyt tarpeelliseksi, ja sodan kulku onkin osoittanut, että vastuun jakajia saatetaan vielä tarvita.  Näytelmän lavastus – Putin ikään kuin valtaistuimella lippujensa edessä, kaikki muut kunnioittavan välimatkan päässä pikku tuoleillaan – toi visuaalisen lisänsä painostavaan tunnelmaan.

Tapahtumat seurasivat toisiaan nopeasti. Samana iltana Putin ilmoitti tunnustavansa tasavallat ja solmivansa niiden kanssa ystävyys- ja avunantosopimukset, jotka tuossa tuokiossa allekirjoitettiin. Samoilla kynänvedoilla lensivät historian tunkiolle Minskin sopimukset, joiden avulla Putin olisi voinut halutessaan pitää Ukrainaa pihdeissään vaikka loputtomiin, ja säätää konfliktin kuumuutta kuin lämpöpatterin nupista. Eli ratkaisua oli nyt päätetty hakea toisella tapaa.  Kun hän samaan aikaan kuitenkin vakuutti että Venäjä ei halua sotaa, jatkoi muu maailma arvuutteluaan hänen aikeistaan, vaikka Yhdysvallat esitti yhä täsmällisempiä tiedustelutietoja sodan alkamishetkestä.  Sun Tzun koulukunta toisti että paras taistelu on sellainen, joka voitetaan ennen ja ilman sen alkamista. Vastakkaista koulukuntaa voisi nimittää vaikka tshehovilaiseksi (”Jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä tulee ampua jotakin”).  Vanja-enon pistoolin sijasta  Twitterin ja TikTokin videopätkiin oli nyt pantu nähtäville kolme neljäsosaa koko maan taistelujoukoista ja -kalustosta.

 

Varhain keskiviikkoaamuna  Putin julisti alkaneeksi ”sotilaallisen erityisoperaation”, tarkoituksena puolustaa uunituoreita liittolaisia Ukrainan väitettyjä hyökkäyksiä  ja ”kansanmurhaa” vastaan. Väitteiden tueksi suunnitellut mittavat provokaatiot menivät kuitenkin mönkään, kun Yhdysvallat paljasti ne etukäteen.   Huonosti Venäjän kannalta näyttää myös menneen sen  hyökkäys, kun sotaa  nyt on käyty neljä vuorokautta. Pääkaupunki Kiova ja muut tärkeimmät kaupungit ovat yhä Ukrainan hallussa ja venäläiset kärsineet kovia tappioita. Ja kun arki huomenna alkaa, iskevät sanktiot.

 

Siitä lähtien kun Venäjä joulukuussa julkaisi vaatimuslistansa, on väitelty siitä, mikä sen varsinainen tavoite on – onko fokus Ukrainassa ja muu vain säestystä ja pelottelua, vai onko Ukraina vain sivujuoni paljon laajemmassa yrityksessä, joka pyrkii luomaan uuden järjestyksen Eurooppaan tai – yhteistyössä Kiinan kanssa – koko maailmaan. Keskustelu painui ymmärrettävästi taka-alalle sodan alkaessa, mutta jäljellä on yhä vaikeus hahmottaa Ukrainaan kohdistuvan vimman suhdetta kokonaisuuteen. Yhdessä monista asiaa käsitelleistä webinaareista bongasin hyvän metaforan sipulista ja sen sisäkkäisistä kuorista, joita voi irrotella eri tavoin. Päätavoite on kyllä selvä: NATO:n kaikinpuolinen heikentäminen, joka Venäjän nollasumma-ajattelussa on sen oman turvallisuuden edellytys. Mutta vaikka se löi vaatimuslistat pöytään ilmoittaen että tämä ei ole à la carte, vaan menyy ja kaikki on nieltävä, se tietää erinomaisen hyvin että sillä tavalla kansainvälisiä neuvotteluja ei ole tapana käydä.

 

Siinä kaukaiselta tuntuvassa vaiheessa, jolloin Venäjä lähetteli kirjeitä eri tahoille, sai vastauksia ja vastasi niihin, alkoi jo hahmottua mahdollinen asialista aserajoituskeskusteluille. Venäjä vähätteli tätä tematiikkaa omien vaatimustensa rinnalla, mutta suostui paremman puutteessa kuitenkin keskustelemaan siitäkin. Yhdysvallat tarjosi neuvotteluja lyhyen ja keskimatkan ohjuksista Euroopassa, ja ballistisia aseita koskevan START-sopimuksen jatkoneuvottelujen aloittamista hyvissä ajoin sekä uudenlaista transparenssimekanismia, jolla poistettaisiin Venäjän pelkoja Romaniaan ja Bulgariaan sijoitettujen amerikkalaisohjusten suhteen. Venäjän siihen 17. helmikuuta antamasta vastauksesta neljännes käsitteli suhteellisen asiallisesti ja seikkaperäisesti näitä ”toisarvoisia” asioita, ja piti mahdollisena vastavuoroista läpinäkyvyyttä niin että myös Iskander-ohjuksia tulisi mekanismin piiriin.   Olisi ehkä ollut mahdollisuus aloittaa neuvottelut näistä oikeista asioista samalla, kun rituaalinomainen riitely olisi jatkunut Putinin listan ylimitoitetuista vaatimuksista.  Samalla tavalla kylmän sodan aikaan tehtiin kärsivällistä työtä aseriisunnan eteen ja päästiin lopulta tuloksiin, vaikka periaatteiden tasolla vallitsi ideologisten blokkien sovittamaton ristiriita. Mutta sitten Venäjä aloitti sodan ja nämäkin idut jäivät telaketjujen alle.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kylmää sotaa pukkaa 

(Julkaistu Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton verkkosivuilla 2.2.2022)

Kylmää sotaa pukkaa nyt joka suunnalta.  Samalla kun Suomessa on innostuttu keskustelemaan, missä asennossa maa ko. aikana menneisyydessä oli, näyttäytyy uuden kylmän sodan haamu maailmanpolitiikan kovasti todennäköisenä tulevaisuudenkuvana.

 

Peruutuspeilistä katsoen etäisyydet lyhenevät ja maisema tiivistyy.  Lähes puoli  vuosisataa  historiaa kiteytyy muutamiin mielikuviin ja kollektiivisiin muistijälkiin: Kuuban kriisi, ydinasekokeet, Berliinin muurin rakentaminen ja purkaminen. Kennedy ja Hrustshev (joka paukutti kengällään pöytää YK:ssa), Reagan ja Gorbatshov.

 

Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa

Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa, totesi jo Herakleitos (n. 535 – 475 eaa.) eikä kylmään sotaan voi noin vain palata takaisin. Tai ainakin pitää määritellä edes muutaman vuoden tarkkuudella, mihin kohtaan aikakoneen haluaa laskeutuvan.  Vuosien 1945 ja 1990 välillä oli monenlaisia jaksoja, oli kriisejä ja sovittelua, jännityksen kiristymistä  ja liennytystä, paksahtelua ja pitkäjänteistä puurtamista kohti konsensusta. Kylmä sota oli kaikkea muuta kuin yksi yhtenäinen aikakausi.

 

Kylmä sota alkoi pian sen jälkeen kun ”kuuma” konflikti päättyi, Neuvostoliiton riitautuessa entisten aseveljiensä kanssa. Alkuvaiheessa oli kova kovaa vastaan. Uhkavaatimuksia esitettiin ja haasteita heitettiin. Polttopisteessä oli Länsi-Berliini, Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen keskelle jäänyt saareke, josta se yritti häätää entiset liittolaisensa pois kaikin keinoin.  Vuonna 1961  tapahtui erityisen paljon. Berliini halkaistiin muurilla kahtia, Novaja Zemljalla räjäytettiin kaikkien aikojen ydinpommi, ja sitten tietysti oli vielä Suomen noottikriisi.  Ei tarvinnut miettiä, kun Aamulehden päätoimittaja Jaakko Hakala syksyllä kysäisi, olisiko nuorella reportterilla halua siirtyä ulkomaantoimitukseen.

 

 

Yritimme hahmottaa maailmaa kylmän sodan prosesseina

 

Aamulehden esikuva oli (Manchester) Guardan, eikä vain manselaisuuden takia. Ulkomaanseuranta otettiin vakavasti, vaikka omia kirjeenvaihtajia ei ollut.  Sen sijaan hankittiin Dagens Nyheterin laajan kirjeenvaihtajaverkon palvelu, josta listavuorolainen käänsi pari-kolme juttua illassa.   Ulkomaantoimitus kävi jatkuvaa taistelua elintilasta lehden sivumäärän vaihdellessa ja kieltäytyi olemasta haitari joka venyi tarvittaessa aukeamaksi tai supistui yhdeksi irtokuvaksi.  Lopulta meille taattiin oma ulkomaan sivu, jonka yläosaan ei otettu määräpaikkailmoituksia ja joka taitettiin ulkomaantoimituksessa piirretyn ”sheeman” mukaan.  Me hahmotimme  maailmaa itsellemme ja lukijoille useina toisiinsa liittyvinä prosesseina ja pyrimme seuraamaan ainakin tärkeimpiä niistä päivästä toiseen.  Kahdeksan palstan broadsheet tarjosi mahdollisuuden kertoa lukijalle typografian ja layoutin keinoin, mikä juttu oli mielestämme tärkeä ja mikä vähemmän sitä, ja miten ne liittyivät toisiinsa. Viitekehyksenä oli kylmä sota, idän ja lännen vastakkainasettelu, jonka olimme sisäistäneet vallitsevana ja pysyvänä, ja jota yritimme jäsentää maailman mitassa.

 

 

  Rotaatio seis, kysymysmerkki pois

 

 

Tilanne kärjistyi syksyllä 1962. Neuvostoliiton ohjukset olivat matkalla Kuubaan. Olin iltavuorossa lokakuun 22.  päivänä, kun odotettiin presidentti John F. Kennedyn puhetta. Tavallisuudesta poiketen sisältö ei ollut vuotanut, eikä kukaan tiennyt edes sitä, kohdistuivatko Yhdysvaltain toimet Berliiniin, Kuubaan vai minne. Aika kului ja toimitussihteeri kävi kuumana. Mikä on etusivun juttu, mikä on otsikko?   Arvovaltainen senaattori Kenneth Keating  oli esittänyt arvelun, että Kennedy pysäyttää Kuubaan matkalla olevat neuvostoalukset. Sillä mentiin, kun ei muutakaan ollut, ja otsikko oli ”Kennedy saartaa Kuuban?” Kun sitten UPI:n printteri alkoi kilistä (kyllä, tärkeät uutiset tulivat kellojen kanssa) ja välitti Kennedyn puheen, pysäytettiin rotaatio ja meislattiin kysymysmerkki pois. 

 

Kuuban kriisiä ja sen merkitystä kylmän sodan vedenjakajana varmasti analysoidaan ensi syksynä enemmänkin, kun 60 vuotta tulee täyteen.  Hrustshev ja Kennedy kävivät kurkistamassa kuiluun, ja perääntyivät yhdessä  sen partaalta. Tuloksena oli sarja sopimuksia – ydinkoekielto, ydinsulkusopimus jne. -  joiden perusta  kesti, ei tosin täysin ilman vaurioita, läpi vuosikymmenien ja joiden päälle pystyttiin hyvinä aikoina rakentamaan lisää asevalvontaa ja – rajoituksia.

 

Takuuvarman molemminpuolisen tuhon (Mutual Assured Destruction) doktriini nosti kynnystä käyttää aseita – tavanomaisiakin, jotka olisivat käynnistäneet vastavuoroisen eskalaation vääjäämättömän mekanismin kohti ydinaseita.  Sattuva lyhenne MAD muistutti siitä, että tietynasteinen laskemattomuus oli sisäänrakennettu uskottavaan pelotteeseen. Toisaalta täytyi uskoa että   järki voittaa ja kauhun tasapaino säilyy. Se ei ollut miellyttävä olotila, mutta kuitenkin tasapaino, jota varottiin horjuttamasta, ja vähitellen päästiin myös kauhun tasoa laskemaan.

 

Pitkät linjat erillään rutiininomaisesta riitelystä

 

Syytökset ja vastasyytökset sinkoilivat Moskovan ja Washingtonin välillä,  disinformaatio ja vaikutusyritykset olivat arkea jo silloin.    Nokittelusta  sai kyllä vetävän otsikon, mutta varsinaisena haasteena oli yrittää nähdä sumun lävitse mitä todella tapahtui, ja pitää pitkät linjat erillään rutiininomaisesta riitelystä.

 

Teimme kollegojen kanssa Moskovassa 1980-luvulla varmasti satoja juttuja tahmeasti etenevien ja välillä katkeilevien euro-ohjusneuvottelujen vaiheista.  Kun juttumappeja nyt silmäilee, miettii miten katsojat ja kuulijat tuon kaiken mahtoivat ottaa – jaksoivatko laukaisualustojen, kantomatkijen  ja tuhovaikutusten yksityiskohdat kiinnostaa, aiheuttivatko ne pelkoa, vai koettiinko jutut vain rauhoittavana taustamusiikkina: ei hätää, neuvottelut jatkuvat.

 

 

Erilainen kuin kylmä sota 1.0

 

Se, mitä nyt otsikoissa nimitetään uudeksi kylmäksi sodaksi, poikkeaa aika tavalla alkuperäisestä. Vastakkain ovat edelleenkin Yhdysvallat ja Neuvostoliiton seuraajavaltio Venäjä, mutta näyttämölle on uudessa roolissa ilmestynyt Kiina, ja myös yhdistynyt Eurooppa on nyt – itsekritiikistä huolimatta - jotakin muuta kuin silloinen kahtia jaettu manner. Globalisaation ja sen mukana kehittyneen keskinäisriippuvaisuuden verkot sitovat kaikkia osapuolia , ja niiden repiminen saattaa johtaa yllättäviin seurauksiin. 

 

Nykyisessä digitaalimaailmassa tietyn tuhovaikutuksen aikaansaamiseksi ei välttämättä enää tarvitse hajottaa paikkoja, ei ainakaan pommittamalla.  Tieto- ja sähköverkkoja ja muuta kriittistä infrastruktuuria voidaan lamauttaa ja vahingoittaa muutenkin.  Internet on avannut ennennäkemättömät mahdollisuudet viestiä ja vaikuttaa - muokata mielialoja, kylvää epäluuloja ja sekaannusta, heittää kaikin tavoin hiekkaa vastapuolen rattaisiin. Uutta on esimerkiksi se, että Venäjän sotakaluston kokoontumisajoja aina Siperiasta saakka Ukrainan rajojen tuntumaan on voitu seurata paitsi satelliittikuvista, myös venäläisten kännykkäkuvaajien Twitter-tileiltä, joiden videoissa vyöryvät päättymättömät junat kohti länttä panssarivaunuilla ja maastoajoneuvoilla lastattuina. Mutta onko tämä urheaa kansalaisjournalismia vai taitavaa hybridivaikuttamista, mene ja tiedä…

 

Kaiken kaikkiaan, rauhan ja sodan raja on entisestään hämärtynyt, eikä välttämättä ole yhtä yksiselitteistä kuin ennen, milloin hyökkääjä ylittää Rubiconin, nykykielellä punaisen viivan.

 

Mutta selkein ero on siinä, että Venäjä nyt vaatii 30 vuoden historian takaisinkelausta ja sitten tilanteen  jäädyttämistä maailman tappiin sekä kävelee yli ETYK:n Helsingin päätösasiakirjan,   joka oli johtoloistona 15 vuoden ponnisteluille kylmän sodan lopettamiseksi. Vaatimuksille  on vaikea löytää vertauskohtaa edes kylmän sodan alkuvaiheista.

Yhdysvalloissa oli kyllä harkinnassa Neuvostoliiton rollback Itä-Euroopasta, mutta voitolle pääsi  containment, patoamispolitiikka.   Ultimaatumin  ylimitoituksen syytä ja tavoitetta arvaillaan lännessä  äimän käkenä,  eikä ole kaukana epäilys, että valmiiksi sopimusluonnoksiksi kirjoitetut listat oli tarkoitettukin hylättäviksi, mikä sitten olisi tekosyy uhatuille  ”sotilasteknisille” toimille.  Termin merkitystä on arvailtu; edellisen kylmän sodan aikaisessa Neuvostoliiton sotilastietosanakirjassa (v. 1983) ”sotilastekninen ylivoima” tarkoittaa maan tai maaryhmän aseistuksen ja  varustuksen laadun ja määrän sekä muiden puolustuskyvyn tekijöiden kokonaisuuden ylivertaisuutta. Sellainen on nyt koottu Ukrainan ympärille.

 

Kelpaako exit ramp Venäjälle?

 

Yhdysvaltain  ja NATO:n vastauksissa luonnollisesti  torjuttiin Venäjän vaatimukset, mutta tarjottiin samalla kunniallinen exit ramp,  neuvotteluja mm. aseiden valvonnasta ja sijoittelusta. Venäjän vastaus että myös näistä ”toissijaisista” asioista voidaan keskustella ja ns. Normandian ryhmän seuraavan tapaamisen sopiminen kahden viikon päähän antavat toivoa siitä että jonkinlainen neuvottelukontakti säilyy, miten tapahtumat muuten etenevätkin.  Esimerkkejä löytyy kyllä edellisen kylmän sodan ajalta…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

.

 

 

 

Ei kansakuntaa rakentamassa

 

 

”Our mission in Afghanistan was never supposed to have been nation-building. It was never supposed to be creating a unified, centralized democracy. Our only vital national interest in Afghanistan remains today what it has always been: preventing a terrorist attack on American homeland.”

Presidentti Joe Bidenin sanat maanantaina olivat tylyä kuultavaa niille, jotka olivat toisin luulleet. Käsitykseen että tavoitteena oli ”kansakunnan rakentaminen” ja demokratia oli toki hyvin saattanut tulla yrittäessään seurata Yhdysvaltain ja sitä tukeneen kansainvälisen yhteisön toimintaa parin vuosikymmenen aikana Afganistanissa. Mutta ainakin Biden teki selväksi, että häntä ei tästä harhakäsityksestä sovi syyttää. Hän korosti varapresidenttinä vastustaneensa amerikkalaisten joukkojen lisäämistä ja kannattaneensa Yhdysvaltain tavoitteen rajaamista terrorismin torjuntaan (counterterrorism) sen sijaan että yritettäisiin tukahduttaa kapina ja kitkeä pois sen syyt (counter-insurgency) puhumattakaan ”kansakunnan rakentamisesta” (nation-building) kaikkine poliittisine, taloudellisine ja sosiaalisine ulottuvuuksineen.

Barack Obaman voittaessa presidentinvaalit 2008 amerikkalaiset sotivat Afganistanissa jo kahdeksatta vuotta. Siinä vaiheessa tämän epätoivoisen kestävyyslajin ennätys oli vielä Neuvostoliiton hallussa (1979-1989), ja uusi presidentti halusi siitä eroon ennen kuin hänen nähtäisiin ”omistavan” sen. Obama lähetti varapresidentiksi valitun Joe Bidenin tutustumaan tilanteeseen Pakistanissa ja Afganistanissa tammikuussa 2009 jo ennen virkaanastujaisia. Matkaseurana oli republikaanisenaattori Lindsey Graham, koska Obama halusi tulevalle ulkopolitiikalleen laajan tuen, sekä Bidenin ulkopoliittinen neuvonantaja Tony Blinken, nykyinen ulkoministeri.

Tapaamiset Islamabadin ja Kabulin palatseissa eivät vakuuttaneet delegaatiota, mutta Bidenin raportoidessa Obamalle olivat päällimmäisenä vastaukset joita hän oli saanut heittäessään tapaamilleen sotilaille  - kenraaleista korpraaleihin - kysymyksen: What are we trying to do here?

”Jos kysyt kymmeneltä meikäläiseltä, mitä me yritämme saada täällä aikaan, saat kymmenen erilaista vastausta”.

Vastausta tähän kysymykseen etsivät sitten vuorollaan ja kumpikin omalla tavallaan sekä Obama että Donald Trump.  Obaman virkakauden ensimmäisen vuoden painiskelua Afganistanin kanssa kuvaa Valkoisen Talon väsymätön kronikoitsija Bob Woodward kirjassaan Obama’s War  (Simon&Schuster 2010, New York). Kaksi koulukuntaa kiskoi Obamaa kumpikin omaan suuntaansa, ja toisen johtajana profiloitui Joe Biden.

Koko vuoden 2009 käytiin kiistaa Afganistanin joukkojen vahvistuksista, ja joulukuun 1.päivänä Obama ilmoitti West Pointin kadeteille pitämässään puheessa, että maahan lähetään lisää 30 000 amerikkalaista sotilasta.  Vuoden aikana inter-agency process oli myllyttänyt optioita nollasta sataan tuhanteen. Mutta vaikka numerot yleensä pääsevät otsikoihin, käytiin varsinainen keskustelu niiden takana juuri noista käsitteistä, joihin Biden maanantaisessa puheessaan viittasi ja jotka ovat olleet Vietnamista lähtien olleet osa lähes kaikkia Yhdysvaltain interventioita.  

 

 

 

Vuonna 2009 nine-eleven oli vain muutaman vuoden takana ja Osama Bin-Laden vielä elossa ja toiminnassa.  Varapresidentti Bidenin prioriteetti oli estää Al-Qaidaa iskemästä uudelleen Yhdysvaltoihin. Pääasiallinen harmi Talebanista oli että he saattaisivat taas antaa turvasataman Al-Qaidalle jos pääsisivät valtaan Afganistanissa tai sen jollakin osa-alueella. Biden kiinnitti myös huomiota Pakistanin Afganistania merkittävämpään rooliin Al-Qaidan kotipesänä. Mutta Afganistanin yhteiskunnan jälleenrakennus ei ollut ohjelmassa, ellei suoraa yhteyttä Al-Qaidan torjuntaan ollut.

Bidenin mukaan Yhdysvalloille olisi riittänyt pari tukikohtaa (Bagram ja Kandahar), joista käsin erikoisjoukot olisivat operoineet, ilmaherruus, tarpeeksi tiedustelukapasiteettia erikoisjoukkojen tarpeisiin sekä CIA:n terrorismintorjuntatiimit (CTPT) joilla olisi vapaa liikkuvuus kaikkialla.

Toiseen koulukuntaan kuului mm. ulkoministeri Hillary Clinton ja suurin osa Pentagonin kenraaleista, jotka olivat counterinsurgency-manuaalinsa lukeneet. Niiden mukaan interventio jalkautuu kaupunkeihin ja kyliin, kouluttaa paikallista väkeä turvaamaan itse itsensä, auttaa rakentamaan oikeusvaltiota ja demokratiaa. Ja nimenomaan Afganistanin tapauksessa, tuo naisille ja tytöille ihmisoikeudet. Tämän kaiken puolustaminen jäisi lopulta afgaanien harteille, jota varten koulutettaisiin ainakin 300 000 sotilasta ja poliisia.

Obaman tavoitteena oli aloittaa Yhdysvaltain joukkojen poisvetäminen heinäkuussa 2011. Joukkojen väliaikainen lisääminen 2009 (”surge”) tähtäsi tilanteen rauhoittamiseen niin että tämä olisi ollut mahdollista.

Woodwardin kirjan kohteena on Valkoisen talon päätösprosessi Afganistanin suhteen vain yhden vuoden osalta kaikkiaan kahdestakymmenestä.  Mutta sen kuvaaman perusristiriidan voi nähdä kattavan koko ajanjakson, ja olevan paljolta taustaa sille, mitä nyt ja tulevina kuukausina ja vuosina Afganistanissa tapahtuu.   Eikä vain Afganistanissa.  Interventioita on ja tulee olemaan muuallakin.

Aina silloin toivoisi etukäteen mietittävän vastausta Bidenin vuonna 2009 heittämään kysymykseen: Mitä me yritämme täällä saada aikaan?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Saharovin paluu Moskovaan

antoi signaalin muutoksesta

Andrei Saharovin syntymän satavuotismuisto 21. toukokuuta sai minut kaivamaan esille muistiinpanoni  35 vuoden takaa.   Hänen vapauttamisensa  Gorkista oli  Mihail Gorbatshovin vakuutus  että perestroika ei ollut vain puhetta, vaan myös poliittisia tekoja.  

 

Andrei Saharov oli ollut piikkinä rämettyvän
neuvostoyhteiskunnan lihassa toistakymmentä vuotta, kunnes hänet tammikuussa 1980 pidätettiin ja karkotettiin Gorkiin, 400 km itään Moskovasta.  Kun vuotta myöhemmin aloitin Yleisradion kirjeenvaihtajana, Saharov oli epähenkilö jonka nimen mainitseminen pressitilaisuuksissa sai niskat punottamaan pöydän takana.  Kuuden seuraavan vuoden aikana länsimaisilla kirjeenvaihtajilla oli usein kysyttävää Saharovin voinnista, kun suljetusta kaupungista tihkui tietoja hänen nälkälakoistaan ja turhista yrityksistään saada asianmukaista hoitoa sairaalle vaimolleen.

 

Sitä suurempi yllätys oli apulaisulkoministeri Vladimir Petrovskin ilmoitus lehdistötilaisuudessa 19. joulukuuta 1986, että Saharov ja Jelena Bonner ovat vapaat palaamaan Moskovaan, ja että akateemikolla on taas mahdollisuus ottaa osaa Moskovan tieteelliseen elämään. Tiedeakatemian varapuheenjohtaja Jevgenij  Velihov kiirehti muistuttamaan, että Saharov on koko ajan säilyttänyt akatemian jäsenyytensä. Häneltä oli erityisellä Brezhnevin allekirjoittamalla ukaasilla - kuva tässä oikealla - poistettu Neuvostoliiton sankarin arvo ja muut kunnianosoitukset 

 

Kävi ilmi, että Mihail Gorbatshov oli samana aamuna itse soittanut Saharoville ja toivottanut hänen tervetulleeksi takaisin. Jotta tämä olisi ollut mahdollista, Saharovien asuntoon oli hiukan aikaisemmin yllättäen asennettu puhelin. Tästä nämä saattoivat päätellä että jotakin ehkä on tekeillä.

 

Iltapäivällä kävin tekemässä Saharovin Moskovan-kotitalon edessä Sadovaja-kehäkadulla tv-kommentin, jossa totesin että nyt on katkaistu anomusten ja hylkäävien päätösten, nälkälakkojen ja lehtikampanjoiden noidankehä, joka ei ollut kenellekään hyödyksi, kaikkein vähiten Neuvostoliitolle.  ”Se piti Saharovin ja Jelena Bonnerin jatkuvasti huomion keskipisteessä, ja heistä tuli kynnyskysymys siinä, miten vakavasti Neuvostoliiton demokratisoimisen kehitys voitiin ottaa. Vastaus on nyt saatu – osittain. Loput saadaan tietää kun Saharovit asettuvat tuonne taas asumaan, ja nähdään, miten suhtaudutaan siihen julkisuuteen jonka kohteeksi he varmasti aluksi joutuvat. Joka tapauksessa, sekä Saharovin tapaus että Alma-Atan mellakoiden käsittely osoittavat että ovia on avattu ja avataan, missä aina on tietty riski. Mutta ilmeisesti on nähty, että suljetut ovet ovat ajan oloon vielä suurempi vaara.”

 

Saharovit palasivat yöjunalla joka lähti Gorkista illalla 22. joulukuuta. Seuraavana aamuna klo 7 Jaroslavlin asemalla odotti Moskovan lähes koko länsimainen journalistikunta sekä tietysti laiturin täydeltä muuta väkeä. Sen sijaan miliisin univormuja ei näkynyt.  Juna pysähtyi, Saharov ilmestyi vaunun ovelle ja Moskovan oloissa hyvin harvinainen mediamylläkkä alkoi, kun kaikki pyrkivät kuuloetäisyydelle.

 

Ensimmäinen kysymys koski Afganistanin sotaa. ”Toivon ryhdyttävän päättäväisempiin toimiin tämän tragedian lopettamiseksi”, Saharov vastasi. Ja edelleen:

 

-       Miksi teidät päätettiin vapauttaa nyt?

-       En tiedä. Se kai piti joskus kuitenkin tehdä, kun olin niin suuren huomion kohteena. Ei sitä voinut loppumattomiin jatkaa.

-       Mitä mieltä olette glasnostista (suuremman julkisuuden politiikasta)?

-       Glasnost on välttämätöntä, senhän takia omantunnonvangit istuvat tyrmässä. Glasnost on väkevä voima, ja sitä nyt juuri tarvitaan.

-       Miltä tuntuu olla kotona?

-       Hienolta.

-       Entä suunnitelmat?

-       Ne ovat työn alla.

-       Tuntuuko Moskova vielä tutulta?

-       Jossakin määrin…katselinhan minä sitä joka ilta tv-uutisista.

 

Toimittajien, kameramiesten ja kirkkaiden valojen rintama väistyi hitaasti takaperin Saharovien ja heitä vastaanottamaan tulleiden ystävien edetessä laiturilta asemarakennusta kohti.  Yritin pitää akkuvaloa korkealla kuvaajamme avuksi, eivätkä jalkani aina ulottuneet maahan tungoksessa…

 

Joulukuun 28.päivänä haastattelin saksalaisen kollegani Dirk Sagerin (ZDF) kanssa Saharovia hänen kirjahyllyjen täyttämässä asunnossaan Zemljanoi Val-kadulla.   Kysyin tietysti hänen arviotaan Neuvostoliiton kehityksestä Gorbatshovin aikana. 

 

”Gorkissa minulla oli mahdollisuus lukea lehtiä, mutta olin täysin vailla henkilökontakteja, siksi näkemykseni perustuu lehtiin, radioon ja televisioon. On tapahtunut suuria muutoksia asioiden suuremman julkisuuden suhteen. Julkisuutta ei maassamme koskaan ole ollut tarpeeksi. Olen varma, että julkisuus on välttämätön edellytys yhteiskunnan normaalille toiminnalle, jotta se ei olisi vaarallinen koko maailmalle. Niin että tervehdin joka tavalla tapahtunutta liikettä suuremman julkisuuden suuntaan, ja pidän sen jatkoa ja syventämistä välttämättömänä.  Mutta kaiken kaikkiaan tilanne on vielä epämääräinen ja jossakin suhteessa jopa pettävä.  Yksi esimerkki, hyvin kuvaava, on että omantunnon vangit ovat yhä telkien takana.”

 

Saharov sanoi ottaneensa mielipidevankien asian esille Gorbatshevin soittaessa hänelle Gorkiin. ”Sanoin että tämä on välttämätöntä maamme arvovallan ja sen nauttiman luottamuksen kannalta, rauhan vahvistamiseksi ja – kuten sanoin Gorbatshoville – Teidän kannaltanne, kaiken aloittamanne onnistumiseksi”. Pääsihteeri ei ollut vastannut, eikä Saharov vastausta myöskään halunnut – ”Eihän siinä tilanteessa voi vaatia, että olisin saanut vastauksen, varsinkaan myönteisen, ja kielteistä en olisi halunnut kuullakaan eikä kaiketi hänkään halunnut antaa.” 

 
Tuohon aikaan Neuvostoiiton ulkopolitiikassa oli nostettu kysymysten kysymykseksi

      ja  suurimmaksi uhaksi Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmä SDI, eli ”tähtien sota                   Tiedustellessani Saharovin arviota hän vastasi, että se voi olla teknisesti mahdollinen mutta        valtavaan hintaan, ja että sääli jos siihen käytetään valtavia summia. ”Minusta siitä ei pidä          tehdä kysymysten kysymystä, sellaisiksi on monia muita…alueelliset kiistat, yhteiskunnan              avoimuus, kansainvälinen luottamus…ne ovat todellisia kysymysten kysymyksiä”.

 

                                                                       xxx 

 

Andrei Saharov karvalakki päässä Jaroslavlin asemalla, hengästyneenä vastaamassa  toimittajien kysymyksiin  ikuistui yhdeksi  perestroikan ja glasnostin toiveikkaan alkuvaiheen ikoneista.  Me, jotka työksemme yritimme erilaisia signaaleja seulomalla saada käsitystä mihin maa oli menossa, jouduimme usein toteamaan, että puhetta oli paljon, näyttöjä ja tekoja vielä vähän. Mutta Saharovin paluu oli konkreettinen tapahtuma, ja Gorbatshovin rohkea poliittinen päätös sen takana kertoi liikkeen suunnan,  vaikka päämäärää ei osattu edes arvailla. Nyt tiedämme, miten lopulta kävi.

 

Tämänhetkiset kollegat siellä joutuvat ikävä kyllä raportoimaan kehityksestä vastakkaiseen suuntaan.  Kurssi on tiukasti kohti menneisyyttä, eikä päämäärää nytkään tiedä kukaan.  

 

---

 

Kuva Saharovista Jaroslavin asemalla on hänen muistoaan vaalivalta sivustolta https://www.revivingthehelsinkispirit.org/  jota ylläpitää Andrei Saharov Research Center for 

Democratic Development, Vytautas Magnus University, Vilnius

 

 

 

 

 

   

 

 

 

       

 

 

 

 

 

 

 

       

 

 

 

 

 

.helsinki?

 

Helsingin Sanomat kertoi tänään miten 35 vuotta sitten Helsinki jäi toiseksi kun Helsingin yliopisto rekisteröi itselleen verkkodomainin www.helsinki.fi ja  kaupunki  joutui tyytymään domainiin www.hel.fi

Jutussa olisi voitu myös kertoa, että itse asiassa Helsinki sai revanssin vuonna 2012,

kun Internetin tunnisteiden koordinaatiosta vastaava Internet Corporation for Assigned Names and Numbers (ICANN) myönsi sille ylimmän tason tunnuksen  .helsinki , joka ei tarvitse oikealle puolelleen sen kummemmin maatunnusta (.fi) kuin totuttuja ”geneerisiä” päätteitä (.com, .org., net…).

 

Kun ICANN perustettiin 1998 hoitamaan Internetin tonttipolitiikkaa, sen yhdeksi tehtäväksi tuli lisätä kilpailua domainhierarkian ylimmällä tasolle, jossa Verisign-yhtiöllä oli lähes monopoli, ja halutut  .com-domainit maksoivat jälkimarkkinoilla maltaita.   Uusia vaihtoehtoja tuli tarjolle tipotellen, joko yleiskäyttöön (kuten .info tai .biz) tai erityisaloille (.museum tai .travel)   Mutta hiukan toistakymmentä vuotta sitten pantiin alulle  ”big bang”. Ei ollut mitään teknistä syytä niukkuuden ylläpitoon ”viimeisen pisteen oikealla puolella”, ja ovet yläkertaan avattiin ammolleen. Silti, sääntöjä viilattiin vuosikausia, koska oli varmistettava hakijoiden oikeus hakemiinsa termeihin ja estettävä käyttäjien hämääminen liian samankaltaisilla tunnuksilla.  Oli myös torjuttava joidenkin isojen firmojen yritys privatisoida tavallisia englannin sanoja, kuten  .books , jota Amazonille ei myönnetty, tai .beauty jota ilman L’Oréal jäi. 

 

Erityisen huomion kohteena olivat maantieteelliset nimet, joita niitäkään ei haluttu antaa ilman muuta kaupalliseen käyttöön. Sitkein riita käytiin sekin maailman suurimman kirja (etc.) kaupan oikeudesta saada firman nimi ylimmälle tasolle, minkä esti Amazon-joen valuma-alueen valtioiden järjestö. 

 

Pääkaupungit saivat oikeuden nimiinsä ilman muuta, muut kaupungit tietyillä ehdoilla, ja kaikkiaan lähes 40 kaupunkia käytti tilaisuutta hyväkseen. Mukana olivat mm. Tokio, Sydney, Lontoo, Pariisi, New York (.nyc), Berliini, Amsterdam, Hampuri, Tukholma ja Helsinki.  Pienin oli Montenegron rannikkokaupunki Bar (17 000 as.) Se myi oitis  .bar -tunnuksen käyttöoikeuden meksikolaiselle yhtiölle nimeltä Punto 2012, joka on menestyksellä tarjonnut sitä ravintoloiden ja baarien käyttöön (166 000 rekisteröintiä).  

 

Useimmat kaupungit (tai niitä edustaneet monitoimijaryhmät)  näyttävät ottaneen top level-tunnuksensa käyttöön ja tarjonneen mahdollisuutta rekisteröityä sen alla kaikille  - ihmisille ja yrityksille, jotka haluavat korostaa kotikaupunkilaisen identiteettiään. Rekisteröintien määrät eivät ole valtavia kaupunkien kokoon nähden. Tokio yltää toiselle sadalle tuhannelle, useimmat ovat muutamissa kymmenissä tuhansissa. Ns. pysäköityjen domainien osuus on usein kolmannes tai enemmän. 

 

Kokonaisuudessaankaan ”big bang”  ei ollut mikään valtava menestys. Oman nimen tai liikemerkin paikan varaaminen ylimmällä tasolla omaan käyttöön on yrityksiltä usein puolustuksellinen toimenpide sen varmistamiseksi ettei kukaan muu sitä vie.  Toimialakohtaiset nimet (.music, .sport etc.)  eivät ehkä enää hakukoneiden aikakaudella ole se tienviitta, joka johtaa asiakkaan haluttuun kohteeseen. Ja jotakin sanoo kai se että yleisluontoisista, siis .com-tunnuksen tapaisista todella geneerisistä, ja sen  kanssa kilpailevista, on parhaiten menestynyt .xyz joka houkuttelee kyseisillä kirjaimilla merkittyjä sukupolvia ja on saanut kirjoihinsa yli kuusi miljoonaa domainia.

 

Mutta mitä Helsinki? Toisin kuin useimmat muut city-nimet, hakemuksensa mukaisesti se aikoo pitää .helsingin omassa käytössään, siis kaupungin omien hallinnollisten yksiköiden, laitosten ja yritysten verkkonimien päätteenä.

 

Mutta olisi tietysti mukava tietää, milloin se otetaan käyttöön. Onhan siitä kuitenkin raha maksettu, ja maksetaan vuosittain, ei tosin valtavia summia mutta kuitenkin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  Tim Wu Valkoiseen taloon

  teknojättejä vahtimaan

 

Uuden presidentin myötä vaihtuu Valkoisessa talossa, ministeriöissä ja muualla hallinnossa myös muutama tuhat korkeata virkamiestä. Avoimien poliittisten virkojen luettelo julkaistaan aina presidentinvaalien yhteydessä. Se kulkee nimellä ”Plum book”, koska erityisen haluttavia työpaikkkoja on tapana nimittää ”luumuhommiksi”, plum jobs. Termin  etymologinen polku johtaa lastenlorun pikku Jack Horneriin joka nurkassa istui ja piirasta söi, työntäen sen sisälle peukalonsa ja vetäen esille luumun.  

 

Presidentin teknologia- ja kilpailupolititiikan erityisavustajan virka ei ehkä ole luumuista makeimpia, mutta nykytilanteessa mielenkiintoinen ja tärkeä. Teknologian jättiläiset – Facebook, Google ja muut – ovat kasvaneet huolestuttaviin mittoihin ja käyttävät valtaa,  paitsi taloudellista myös poliittista, johon on pakko jotenkin puuttua. Muualla maailmassa valmistellaan tähän tarkoitukseen järeitä toimia.  Kongressin edustajainhuone sai syksyllä valmiiksi  massiivisen raportin teknojätteistä ja kevään ohjelmassa on kirjoittaa antitrust-lainsäädäntö uusiksi.  Uusia linjauksia odotetaan nyt myös Valkoisesta talosta. 

 

Perjantaina virkaan nimitettiin Columbian yliopiston lakitieteen professori Tim Wu, alkuperäiseltä nimeltään Timothy Shiou-Ming Wu, yksi näkyvimmistä akateemisista vaikuttajista alueella missä uuden teknologian, talouden ja juridiikan ongelmat kietoutuvat toisiinsa.  ”Poliittinen” nimitys osui kerrankin pätevään, eikä vain sopivaan henkilöön. Ja lisäksi sellaiseen, joka on ennakoinut nykyisen tilanteen jo kymmenen vuotta sitten.

 

Tim Wun ”Master Switch” ilmestyi 2010, jolloin Internetin alkuperäisen vapauden ja rajattomien mahdollisuuksien ideologia vielä oli hengissä, ja sai pian vahvistusta arabikevään ja muiden teknologia-avusteisten kansanliikkeiden alkumenestyksestä. Halutti uskoa, että muutos oli tullut jäädäkseen. Wu kuitenkin ennusti että Internet ei ole poikkeus, vaan seuraa samaa kehityspolkua kuin puhelin, radio, elokuva, televisio  Yhdysvalloissa. Ne kaikki  elivät läpi  samankaltaiset syklit: 1) rohkeiden pioneerien, ennakkoluulottoman kokeilun ja vapaan kilpailun vaihe, 2) konsolidointi ja monopolien muodostuminen, 3) rakenteiden jäykistyminen ja 4) luova tuho ja uusi monimuotoisuus. 

 

Wun mukaan monopolin ensi vaiheet ovat kyseisen välineen kulta-aikaa ja käyttäjien juhlaa, koska voittoja sijoitetaan parempaan palveluun ja käytön mukavuuteen. Käyttäjät arvostavat mukavuutta enemmän kuin vapautta, ja luottavat valmiisiin sovelluksiin enemmän kuin omaan luovuuteensa.  Lisää ongelmia syntyy jatkossa:

 

”The problem with such a pax industria is that, like longtime Congressional incumbents or African dictators, dominant firms rarely give up when things sour. Facing decline, they do everything possible to stave off the inevitable. And in the meanwhile, the rest of us suffer. Not always directly, but by the loss of businesses that cannot get their start, the growth that does not happen, above all by the resulting general stagnation of technology and commerce”.[1]

 

 

Vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan “The Curse of Bigness” Wu käy lävitse Yhdysvaltain talouden jättiläisten vaiheita ja yrityksiä niiden liiallisen vallan suitsemiseksi 1800-luvun lopulta lähtien, öljy-ja rautatie- ja teräspohatoista puhelinmonopoli AT&T:n pilkkomiseen ja IBM:n sekä Microsoftin tapauksiin saakka.  Suhtautuminen trusteihin ja kartelleihin Yhdysvalloissa on vaihdellut jyrkästi viimeisen runsaan sadan vuoden aikana, suvaitsemisesta ja jopa ihailusta jyrkkään vastustukseen, samalla kun keskustelu on käynyt kuumana siitä, ovatko monopolit pahoja sinänsä vai vain silloin, kun ne nostavat kuluttajan maksamia hintoja.  

 

 

Wu ei jätä epäilystä, millä puolella hän on. Hänen oppi-isänsä on Louis Brandeis, korkeimman oikeuden tuomariksi edennyt juristi joka  1900-luvun alkupuolella kävi leppymätöntä sotaa monopoleja vastaan.  Wu toteaa Yhdysvaltain talouden keskittyneen voimakkaasti tällä vuosisadalla ja valittaa että pariinkymmeneen vuoteen ei ole nähty yhtään isoa antitrust-juttua. Mutta ehkä pian nähdään?

 

Teoksen toiseksi viimeinen luku on omistettu teknologiatrustien nousulle ja sinetöi paikkansa pitäviksi ”Master Switchin” ennustukset Internetin kohtalosta.  Missä ennen käytiin kovaa kilpailua, siellä isännöivät nyt Google ja Facebook, jotka Rockefellerin ja J.P. Morganin menetelmillä tukahduttavat kilpailijansa ostamalla ne pois tieltä, niin kuin Facebook teki Instagramille ja What’s Appille ja Google YouTubelle.

 

Viimeinen luku, ”A Neo-Brandeisian Agenda”, on suoraviivainen antitrust-toimintaohjelma jolla teknojätit pannaan kuriin, tarvittaessa pilkkomalla ne pienempiin osiin niin kuin puhelinmammutti AT&T aikanaan.

 

+++

 

Valkoisen talon lehdistösihteeriltä Jen Psakilta tivattiin Tim Wun nimityksen tultua julki, tähtääkö Valkoinen talo nyt teknojättien pilkkomiseen. Vastaus oli luonnollisesti että Wu oli nimitetty asiantuntemuksensa ja tietämyksensä eikä mielipiteidensä takia,  ja että jos jokainen Valkoiseen taloon nimitettävä henkilö määräisi administraation poliitiikan, sillä olisi 400 eri linjaa joka asiassa. Mutta samalla Psaki totesi presidentin luvanneen että hän vastustaa vallan väärinkäyttöä (abuse of power) , ja se sisältää vallan väärinkäytön suurten teknologiayhtiöiden ja niiden johtajien toimesta.

 

Jälkimmäiset eivät nyt ehkä menetä yöuntaan, mutta nimitys on kyllä selvä merkki siitä että teknologiajäteillä ei lähiaikoina tule olemaan helppoa edes kotikentällään. 

Lisäys 12.3.

Tässä vielä Wiredin Steven Levyn kommentti samasta asiasta

https://link.wired.com/view/5cc9e3032ddf9c1a7ae026b3dt02n.1ujn/80ce5973

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

---

[1] Tim Wu: The Master Switch. The Rise and Fall of Information Empires. Atlantic Books 2010, s. 320